Tosiajattelijan tosihetket – luentosalin pyhyyden perinnönjakaja

7.9.2021
Filosofi Esa Saarinen istuu luentosalin penkillä penkin selkänojaan nojaten ja katsoo ylöspäin.

Puhutun filosofian ikoni Esa Saarinen on vaikuttanut kymmenientuhansien suomalaisten arvoihin ja asenteisiin luennoillaan ja kirjoituksillaan. Tiedepääoma on pantava poikimaan, sillä se voi käytettynä moninkertaistua.

Ihmetys voi sikiytyä arkisesta havainnosta, haavanlehdestä, jota Esa Saarinen vastikään tarkasteli ulkoiluttaessaan 94-vuotiasta äitiään. Onpa lehdellä erikoinen rakenne, hän pohti, ja muisti kouluaikaisen kasvien keruun. Tuolloin biologia ei häntä järin kiinnostanut, mutta ehkä sille olisi aikaa nyt, 68-vuotiaana, juuri eläkkeelle siirtyneenä emeritusprofessorina.

Filosofi Saarinen on uuden elämänvaiheen ääressä. Hänellä on vapaus lukea sitä, mitä huvittaa, ei esimerkiksi väitöskirjojen ohjaamiseen liittyvää kirjallisuutta. Ei hän aio lopettaa lukemista, e-hei, eikä tieteen parissa työskentelyä. Tiede on kuin maavoimat, hän sanoo. Niihin voi luottaa ja täytyykin luottaa, myös kyvyssään korjata itseään. Ne muodostavat perustan. Tieteen tenho – yliopiston majesteetillisuus – teki Saariseen vaikutuksen jo lukioikäisenä.

– Kun filosofisesti suuntautunut fysiikan professori K. V. Laurikainen tai musiikkitieteilijä Erik Tawastsjerna pitivät Studia Generalia -luentoja Helsingin yliopistolla, koin, että tämä on jotain henkeäsalpaavan suurta. Kohottavaa järjen loistoa, joka vie ihmisyyttä eteenpäin ja antaa sytykkeitä jokaiselle, joka haluaa ajatella.

– Ajattelin, että syvemmän ymmärtämisen intohimo on yliopiston opettajalle sydämen syy elää. Näin tieteen tekijät henkilöinä, jotka pyrkivät jatkamaan äärirajoille ymmärtämisen syvintä kilvoitetta. Kommunikatiivisesti tämän pyrkimyksen ratkaiseva muoto on elävä luentotilanne, mutta ei vain tiedon jakamisen väylänä. Jotain elämää suurempaa syntyy, kun saa nähdä luentosalissa, miten joku panee kaiken peliin pyrkimyksessään hahmottaa älyllisesti jotakin ilmiötä tavalla, joka tavoittaa kuulijat.

Neliömillimetrieksperttien mustat aukot

1970-luvulla Helsingin yliopistossa opiskellessaan Saarinen oletti, että kaikki professorit pyrkisivät rikastamaan omalla työllään sekä omaa tieteenalaansa että kansakuntaa ja viime kädessä koko maailmaa.

– Aika pian kuitenkin selvisi, että moni ilmiö vaatii paneutumista tavalla, joka käytännössä voi kaventaa perspektiivin. Itsekin innostuin erikoistumisesta, mikä mahdollisti esimerkiksi väittelemisen niin nuorena, ettei ajatteluni aina ehtinyt mukaan viisauden kelkkaan.  Kuitenkin suurimmat sankarini yliopistolla pitivät kirkkaasti mielessä asioiden suuremmat kuvat. G.H. von Wright, Oiva Ketonen ja Jaakko Hintikka ilmensivät yliopisto-otetta, jossa ekspertismi ei sulkenut pois intohimoa kohti kokonaisuuksia. Historioitsijana Matti Klinge selvästikin ajatteli, että se tiedepääoma, jonka hän oli hankkinut, piti saada poikimaan koko kansakunnassa. Hän osoitti, että historian tutkimusta voi harjoittaa tavalla, jonka seurauksena Suomi ja suomalaiset voimistuvat.

Toisaalta monet tieteenalat, vaikkapa aivofysiologian ilmiöt, vaativat erityissanastoa ja osaamista, jotta avainilmiöistä voi ylipäänsä puhua.

– Haavanlehden tarkempi analyysi voi vaatia omistautumista, mikä voi lukita kommunikatiivisesti. Perusilmiöt ovat monimutkaisia, ja ymmärryksen lisääntyminen tapahtuu eriytymisen kautta. Riski on, että analyysi jää päälle liian yksipuolisesti ja synteesi kokonaan unohtuu. Ekspertismin tiellä voi varomaton upota mustaan aukkoon ja koko järjen harjoituksen instituutio muuttua neliömillimetrieksperttien labyrintiksi, jossa harva hahmottaa mitään kokonaista.

Esa Saarinen nojaa päällään oikeaan käteensä ja katsoo lempeä ilme kasvoillaan ohi kameran.
– Oli hämmästyttävää, miten innostuneesti ja arvostavasti insinööriproffat ottivat minut vastaan Otaniemessä. Ajatus oli, että tiedepääoma lisääntyisi yhteyksistä, joiden seuraukset eivät olleet ennalta arvattavissa, kertoo Esa Saarinen. Kuva: Liisa Takala.

Esa Saarisesta ei tullut neliömillimetrieksperttiä, eikä hän pudonnut mustaan aukkoon. Hänen tehtäväkseen sukeutui auttaa opiskelijoita ymmärtämään, että ympärillä on hehtaareittain maata, jolla on hyvä oppia liikkumaan. Tavoitteissaan synnyttää ihmisiin ”ajattelun liikettä” hän on eittämättä onnistunut. Hän on sytyttänyt lukemattomat ihmiset pohtimaan arvojaan ja asenteitaan, ylittänyt raja-aitoja, kytkenyt filosofian muun muassa johtamiseen ja yritysmaailmaan. Hän on saanut opiskelijat tuomaan jopa vanhempiaan mukaansa luennoille.

Ratkaiseva momentti Saarisen uralla oli siirtyminen vuosituhannen vaihteessa Teknillisen korkeakouluun Systeemianalyysin laboratorioon johtaja Raimo P. Hämäläisen aloitteesta. Otaniemessä ei ollut filosofian professuuria, eikä valmiita odotuksia sille, mitä filosofin pitäisi tehdä insinöörikoulussa. Saarinen sai vapaat kädet ja estradikseen Alvar Aallon suunnittelemat suursalit teekkariympäristössä. Ennen Otaniemeä oli kuitenkin Pipsa.

Filosofiaa kaikelle kansalle

Esa Saarisen filosofiasta ei voi kirjoittaa ilman hänen puolisoaan ”Kuningatar” Pipsaa. Koska rakastunut filosofi on puhunut puolisostaan luennoissaan ja haastatteluissaan yli 30 vuotta, Pipsa Pallasvesa on tullut tutuksi koko Suomelle. Pipsa oli pariskunnan tutustuessa 1980-luvulla ihmetellyt, miksi älyköt puhuvat vain toisilleen. Eikö olisi paikallaan puhua myös laajemmalle yleisölle? Miksi käyttää valtavasti älyllisiä voimavaroja asioitten pohtimiseen, joilla ei ole yhteyttä elettyyn elämään? Voisiko vakava tutkimus ja älynharjoitus kytkeytyä myös siihen, miten ihmiset kokevat arkensa? Saarinen oli hämmästynyt, kun hänen taiteilijaystävänsä Jorma Uotinen sanoi, että tanssikoreografia voi lähteä mistä tahansa, vaikka viereisestä tuolista. Tämä toi Saariselle mieleen ihailemiensa ranskalaisfilosofien Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin innostuksen, kun he kuulivat, että fenomenologi voi tehdä filosofiaa esimerkiksi aprikoosicocktailista.

Voisiko siis eletyn elämän kokemukset yhdistää filosofian opetukseen niin, että ne tarjoavat laajemmalti samaistumispintaa? Voisiko sydämessä roihuavasta rakkaudesta puhua filosofian historian luennolla?

– Kesken filosofian historian johdantokurssin luentoa keksin, että ehkä voisin kytkeä Aristoteleen aktuaalisuus–potentiaalisuus -ajattelun Pipsaan ja omaan rakastumiseeni. Miksi ei? Vuosikymmeniä myöhemmin tämä live-tilanteessa syntynyt idea näyttäytyy käännekohtana, joka muutti tapani luennoida. Syntyi tietynlainen sisääntulokulma, lähestymistapa, kokonaissointi, joka inspiroi älyllisesti ja tunnevoimaisesti.

Saarinen halusi tuntea luennoillaan todellisia tunteita ja ajatella todellisia ajatuksia – reaaliaikaisesti yleisön edessä. Hän toivoi osallistujien pääsevän mukaan samanlaiseen prosessiin. Syntyisi oivaltamisen tila, jonka voima olisi osallistujalle henkilökohtaista. Luennosta tulisi lisääntyvän ymmärryksen ympäristö, jossa osallistujan oma ajattelu luennon kuluessa muuttuisi ja tekisi työtä sisältä käsin.

Sali täyttyy aina uudestaan

Filosofia ja systeemiajattelu -luentosarja järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2001, ja se saavutti nopeasti Otaniemessä ennennäkemättömän suosion. Aalto-yliopiston synnyttyä vuonna 2010 mukaan tulivat taiteiden ja kauppatieteiden opiskelijat. Luentosaliksi oli jo vakiintunut A-sali TKK:n päärakennuksessa, joka vuodesta toiseen täyttyi opiskelijoista kurssin käynnistyessä. Monet palasivat luennoille uudelleen.

Tiede on kuin maavoimat – fundamentti, jonka täytyy olla kunnossa, jos halutaan, että hyvä voittaa.

– Aallossa, kuten jo aiemmin TKK:lla, päällimmäisenä on tekemisen meininki, jossa ideana on kytkeä äly ja ymmärrys siihen, mitä tapahtuu todella. On kunnia saada toimia yhteisössä, joka arvostaa älyn harjoitusta avoimena, ylärekisterisuuntautuneena, yhteistyöhakuisena voimakenttänä, josta voi syntyä mitä tahansa. Yhteistä on usko luovaan järkeen ja siihen, että yhdessä me voimme tehdä maailmasta paremman.  Se on Saarisesta hyvä juttu.

Luennot leviävät verkkoon

Elokuussa 2021 täysinpalvellut professori jäi eläkkeelle. Helsingin Sanomat nimesi hänet Otaniemen Sokrateeksi. Titteli kosketti filosofia; semmoinen professori pitäisi Saarisen mielestä olla jokaisessa yliopistossa – filosofi, joka herättää hedelmällisiä kysymyksiä enemmän kuin tarjoaa vastauksia.

Huippusuosittuja filosofian ja systeemiälyn luentoja ei enää nähdä Alvar Aallon suunnittelemassa salissa, mutta ne jatkavat elämäänsä verkossa. Saarinen on antanut omalla opetuksellaan kukkuramitoin työkaluja paremman elämän elämiseen nikoille ja annoille, marteille ja raijoille. Miten lie hänen itsensä laita? Onko tiede opettanut hänelle parempaa elämää?

– Tiede on minulle mahdollistava fundamentti. Kansakunta ilman tiedepääomaa on hukassa. Vene tarvitsee peräsimen ja kölin, mutta aivan erityisesti se tarvitsee systeemiälyä ihmisen päähän, joka veneellään toivoo selviävänsä myrskyävällä merellä. Kyse on meistä itsestämme ajattelijoina ja oman ajattelumme kehittäjinä. Tiedepääoma on hieno käsite ja sitä tulee vaalia viisaasti. Pääomaa tulee käyttää tavalla, jonka kautta perusta voi kasvaa ja tuotot voivat synnyttää jotain uutta ja ennennäkemätöntä.

Esa Saarinen katsoo iloisesti hymyillen suoraan kameraan.
– Tiedepääomaa tulee vaalia viisaasti. Systeemiäly ei palaudu teorioihin tai väitteisiin, vaan edellyttää tietynlaista maailmasuhdetta. Meidän tulee tutkia itseämme ja maailmaa löytääksemme hyvän elämän, sanoo Saarinen. Kuva: Liisa Takala.

Filosofia ja systeemiajattelu -luentosarja on kerännyt YouTubessa 1,3 miljoonaa katselukertaa, Spotifyn ja muiden podcast-alustojen kymmenettuhannet kuuntelut siihen vielä päälle. Viimeisen tuotantokauden ensimmäinen luento The Last Time – kahden tunnin yliopistoluento suomeksi – on avattu yli 200 000 kertaa. Luvut hämmästyttävät myös luennoitsijaa itseään; Aalto-salin penkeille mahtui enimmillään 570 ihmistä. Nyt sama määrä tai jopa enemmän katsoo luentoja verkosta joka päivä. Salin eteen Saarinen ei enää astu luennoivana professorina. Mutta ajattelun liike jatkuu. Ehkä filosofi alkaa tutkia fotosynteesiä ja löytää jonkin uuden yhteyden siihen ihmeeseen, mikä olemme ihmisinä.

Syksyn aikana julkaisemme verkkojuttujen sarjan, joka käsittelee tiedekasvatusta ja tiedepääomaa. Artikkelisarja syventää keväällä 2021 julkaistuja tiedekasvatuksen suosituksia.

Teksti: Helen Partti
Kuvat: Liisa Takala

Sinua saattaisi kiinnostaa myös