Korkeimman oikeuden presidentti on jatkuvasti uuden äärellä. Hänen työpaikallaan tehdään viran puolesta ennakkopäätöksiä, jotka viitoittavat suunnan tulevaan oikeuskäytäntöön. Se innostaa Tatu Leppästä.
Täysistuntosalin tunnelma tihkuu arvovaltaa. Huoneen keskellä seisoo pitkä kiiltävä pöytä ja sen ympärillä parikymmentä korkeaselkäistä tuolia. Lattiaa koristavat sinivalkosävyiset, itämaiseen tyyliin kudotut matot. Seiniä reunustavat Korkeimman oikeuden presidentit. Onkohan istuvan presidentin potretti jo työn alla? Ei kuulemma ole. Se tehdään vasta silloin, kun on eläköitymisen aika. Taiteilijoiden on turha odotella pikaista toimeksiantoa, sillä Tatu Leppänen astui huippuvirkaansa kolme vuotta sitten toiseksi nuorimpana lajissaan. Edessä siintää pitkä ura yhteiskunnan kaapin päällä.
Sitä Hämeenlinnassa varttunut nuorukainen tuskin osasi arvata sähkökitaraa näppäillessään. Pikkukaupunki opetti hänelle ihmisläheisyyttä ja kitaransoitto rockasennetta.
– Hämeenlinnassa ymmärsin, että ihmisiä on monenlaisia ja joka lähtöön, eikä kaikille ole suotu yhtä hyviä elämän eväitä kuin toisille, Leppänen sanoo.
Kaikki ovat silti ansainneet ihmisarvon ja hyvän kohtelun. Sitä Leppänen kutsuu oikeudenmukaisuudeksi, joka on yksi hänen perusarvoistaan.
"Korkeimman oikeuden arjessa tiede on läsnä tuon tuosta."
Korkeimman oikeuden presidentin arvot, asenteet ja suhde tieteeseen ovat tämän artikkelin lähtökohta. Ne kiinnostavat, sillä niillä on eittämättä yhteiskunnallista merkitystä. Presidentti halusi aloittaa haastattelun jälkimmäisestä: hänellä on tutkijan tausta ja elävä kiinnostus tieteeseen niin yksityishenkilönä kuin ammatillisesti. Lukioajan vuosista on painunut mieleen kesä, jolloin hän luki filosofiaa, muun muassa Georg Henrik von Wrightia, aamunkoittoon. Hän halusi harjoitella ajatteluaan ja panna sen likoon, upota kertakaikkisen syvälle johonkin aiheeseen.
Oikeustieteeseen uraohjus on uponnut kainaloita myöten; ei hänen muotokuvaansa muuten ripustettaisi Presidentinlinnan naapuritalon pyhimmistä pyhimmän seinälle. Oikeustieteen suurkuluttaja Leppänen on jo ammattinsa vuoksi, mutta eivät tieteenalat suinkaan siihen rajoitu.
– Seuraan populaaria luonnontiedettä, muun muassa Jared Diamondin teoksia, ja luen paljon historiaa ja elämäkertoja. Peter Frankopanin Silkkitiet kuvaa maailmanhistoriaa kiinnostavasti Keski-Aasian näkökulmasta.
Korkeimman oikeuden arjessa tiede on läsnä tuon tuosta. Ylin oikeusinstanssi käsittelee ainoastaan sellaisia juttuja, joista odotetaan suuntaa näyttävää oikeuskäytäntöä tuleville jutuille. Se on siten alati uuden äärellä ja erinäisten tieteenalojen vaikutuspiirissä. Tuomiovaltaa käyttävien horisontti lavenee vääjäämättä, kun vaikkapa tietotekniikan, lääketieteen ja rakennusalan ekspertit valottavat juttujen käsittelyssä VPN-yhteyksien, hoitovirheen tai ilmalämpöpumpun yksityiskohtia.
Abstraktista akateemisuudesta käytännön hommiin
Tatu Leppänen olisi voinut valita tutkijan uran, mutta toisin kävi. Oma opinahjo, Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, oli vireä, professorit hyviä ja ilmapiiri innostava. Oikeustieteen opinnot etenivät prosessioikeuden assistentin ja apurahatutkijan tehtävistä tohtoriksi ja dosentiksi, mutta akateeminen maailma jäi liian abstraktiksi. Siitä puuttui Leppäselle tärkeä tekijä: oikea elämä. Sopiva yhdistelmä akateemista tutkimusta ja käytännön työtä löytyi oikeusministeriön lainvalmisteluosastolta, jonne Leppänen siirtyi vuonna 2000 erityisasiantuntijaksi.
– Lainsäädäntö on tietopohjaista, ja kun tehdään uudistuksia, on erittäin tärkeää, että hankitaan riittävä tietämys. Jos vaikka rikoslakia uudistetaan, taustalla on oltava kriminologian ja kriminaalipoliittinen tietämys. Ei voida toimia musta tuntuu -pohjalta.
Seuraava steppi kohti elävää elämää toteutui tuomarin roolissa. Haastattelun kuluessa nousee toistuvasti esiin, miten vahvasti tuomarin professio määrittää vuonna 1968 syntyneen presidentin identiteettiä.
Tuomarin tehtävä on pysyä puolueettomana ja sulkea työtehtävässä henkilökohtaiset arvot ja asenteet päätöksenteon ulkopuolelle. Siinä eittämättä yksi peruste sille, miksi suomalaisten luottamus oikeuslaitosta kohtaan on niin vankka.
"Tuomioistuimet ovat vakautta luova instituutio."
– Tuomioistuimet ovat yksi vakautta luova instituutio, kuin köli yhteiskunnan purressa. Luottamus on hirveän tärkeää. Sen varassa meidän yhteiskuntamme toimii, Leppänen painottaa.
– Tuomari on yleisihminen, joka ratkaisee asiat aina asiassa esitetyn selvityksen perusteella ja voimassa olevan lain mukaan.
Jokaisella tuomarilla on kuitenkin henkilökohtaiset arvonsa ja asenteensa, niin Korkeimman oikeuden presidentilläkin. Oikeudenmukaisuus on perua nuoruudesta, samoin totuus ja vapaus, Leppäsen kaksi muuta keskeistä arvoa. Kolmen komboa voisi nimittää yksinkertaisesti sivistykseksi, Leppänen pohtii, vaikka sana kalskahtaakin hänestä hieman vanhanaikaiselta.
Ummehtuneisuuden ilmapiiristä kohti vapautta
1970-luvun nuoruusvuodet olivat Leppäselle ummehtuneisuuden aikaa, mutta 1980-luvulla alkoi tapahtua Suomessa ja maailmalla. Kekkonen vaihtui Koivistoksi, Neuvostoliitto kulki kohti romahdustaan, Berliinin muuri murtui.
– Olin teini-iässä, kun nuorisokulttuuri räjähti ja tuli vapaa radioasema Radio City. Taustalla oli iso kehitys, joka huipentui Euroopassa tapahtuneeseen murrokseen. Se oli hirveän optimistista, positiivista aikaa, asiat menivät eteenpäin. Nythän on menty valitettavasti takapakkia, pahimpana Venäjän raakalaismainen hyökkäys Ukrainaan. Jotkut sanovat, että optimismi oli katteetonta, mutta minusta se ei pidä paikkaansa. Itä-Eurooppa, esimerkiksi Praha, on ihmisille ihan eri paikka nyt kuin 70-luvulla, Leppänen havainnollistaa.
80-luvulta on jäänyt omaan henkilökuvaan muutakin kuin suuret yhteiskunnallisten muutosten vaikutukset.
– Olen tutkiskellut itseäni ja miettinyt, miksi sähkökitaramusiikki on jäänyt niin rakkaaksi. Olen tullut siihen tulokseen, että se liittyy 80-luvun avautumiseen. Se oli niin samaistuttavaa, Pelle Miljoonan aikaa.
On vaikea kuvitella, että hillitty Tatu Leppänen olisi samaistunut Suomen eturivin punk- ja rockmuusikkoon, mutta yhdistävä tekijä saattaa löytyä rockasenteesta. Se viehättää coverbändissä musisoivaa Leppästä, jonka oma soittotaito ulottuu jazzista rockiin. Soittamisessa parasta on vuorovaikutus yleisön mutta myös muusikoiden välillä; ollaan saman asian äärellä. Entä se rockasenne, mitä se tarkoittaa piinkovalle tuomarille?
"Rockasenne on normeista, konventioista ja sovinnaisuudesta, odotuksista vapaa hetki."
– Miten sen nyt sanoiksi pukisi? Se on… normeista, konventioista ja sovinnaisuudesta, odotuksista vapaa hetki, impressio. Siinä on henkinen vapauden momentum.
Entä asenteellisuus? Jääkö tuomari joskus kiinni omasta asenteellisuudestaan työssään? Ilme kertoo, että Leppänen ei ole ennen tainnut kuulla yhtä luokatonta kysymystä. Vähempikin asenteellisuus riittäisi tässä maailmassa, hän tyytyy kuittaamaan.
Juttu on osa Tiedeosaaminen muuttaa maailmaa -artikkelisarjaa, joka käsittelee tiedeosaamista ja tiedepääomaa tiedekasvattajien silmin. Juttusarja avaa ja syventää keväällä 2021 julkaistuja tiedekasvatuksen suosituksia.
Teksti: Helen Partti
Kuvat: Liisa Takala
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
