Sosiaaliantropologi Marko Juntunen tuntee globalisoituvan Suomen kehityksen. Hän lähti matkalle islamilaiseen Suomeen ja kuvasi ilmiötä monikulttuurisesta turkulaislähiöstä käsin.
Lähi-idän ja islamin tutkimuksen dosentti, filosofian tohtori Marko Juntunen sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2021 teoksestaan Matkalla islamilaisessa Suomessa (Vastapaino, 2020). Teoksesta huokuu pitkäaikainen tieteellinen tutkimus ja syvä perehtyneisyys eri kulttuureihin. Juntunen yhdistää turkulaisen monikulttuurisen lähiön globaaliin islamilaiseen kontekstiin havainnollisesti ja ymmärtävästi.
Marko: Varissuon lähiö edusti pakolaisuuden aikakauden alkua Suomessa, ja sen kautta pystyin kertomaan Suomen globalisoitumisesta. Kun tänne saapui ensimmäisen kerran isot määrät pakolaisia, hyvin harvoilla suomalaisilla oli välineitä käsitellä nopeasti muuttuvaa tilannetta. Teki mieli selvittää, mitä kaikkea muutos merkitsi. Tutkijana oli merkitystä, että tutkimuspaikka oli Suomi. Se mahdollisti pitkäkestoisuuden ja sen, että saatoin mennä jatkuvasti takaisin samaan paikkaan. Jos olisin yrittänyt tehdä Varissuon kaltaisen tutkimuksen Iranissa tai Irakissa, missä turvallisuuspoliittinen tilanne vaihtelee koko ajan, olisinko voinut palata takaisin ja pitää intensiivistä yhteyttä ihmisiin?
Aika on keskeinen elementti, kun aikamme pakolaisuutta ja poliittisen väkivallan ilmiöitä tutkitaan etnografian keinoin. Meillä on hirveästi projektiluontoista tutkimusta: mennään jonnekin pariksi kuukaudeksi ja haastatellaan ihmistä pari kertaa. On ihan eri homma, jos saman ihmisen elämää katsoo 15 vuotta. Siihen tulee valtava määrä nyansseja. Minulle kaikkein informatiivisinta on ollut se, kun ollaan tutustuttu hyvin ja vain istuttu iltaa ja juteltu. Kerran mulle tarjottiin Varissuolla irakilaisessa kodissa Saunalahden viinaa ja isäntä kirjoitti lapun, jossa kertoi, ettei ole nukkunut kahteen viikkoon ja virstassa on verta. Sellaista en olisi ikinä kuullut akateemisessa ympäristössä. Kävin Varissuolla ensimmäisen kerran vuonna 2005, kirja ilmestyi 15 vuotta myöhemmin.
Marokon hämmentävät kokemukset
Marko: Olen kotoisin Savonlinnasta, ja tajusin lukioaikoina, että on hyvä olla tiedollisesti kiinni tässä maailmassa. Isä luki paljon ja oli hyvin kiinnostunut politiikasta ja historiasta. Menin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin ja asuin peri-italialaisessa perheessä, joka piti yllä italialaisia perinteitä. Kiinnostuin, miten siirtolaisuuden muisti rakentuu. Veli vinkkasi, että sosiaaliantropologia saattaisi kiinnostaa minua. Innostuin siitä valtavasti. Olin urheillut ja musisoinut koko lapsuuteni 20-vuotiaaksi asti. Asepalveluksessa sain viruksen ja rupesin sotilassairaalassa lukemaan filosofiaa ja antropologiaa. Pääsin lukemaan jälkimmäistä. Maailmanympärysmatkalla tajusin, ettemme ymmärrä mitään ilman hyvää kielitaitoa. Tyynellämerellä oli menossa valtava rakennemuutos, ja mietin, onko tässä maailmassa muitakin kuin rakennemuutostarinoita. Halusin purkaa omia ennakkokäsityksiä ja mietin, voisiko islamilainen maailma olla minulle jotakin. Aloin opiskella arabiaa.
Lähdin Marokkoon ja aloin pikkuhiljaa pärjätä. Varsin etuoikeutettujen nuorten miesten ympyröihin tutustuminen oli hämmentävä kokemus. He risteilivät jatkuvasti sen välillä, miten kunnioittaa yhteiskunnan normeja ja koodeja mutta samalla elää tavallista nuoren miehen elämää, jossa oli punaviiniä ja konjakkia. Pohjois-Marokko oli valtavan kaunista aluetta. Oli vaikea käsittää, miksi nuoret kokivat yhteiskunnan niin ahdistavaksi ja tukahduttavaksi ja halusivat pois. He eivät voineet puhua avoimesti suhteestaan politiikkaan. Vähitellen aloin ymmärtää, mikä ajaa nuoret miehet kohti kuolemaa, yrittämään pääsyä Eurooppaan. Heillä ei ole valinnanvaraa, he sanoivat. Myöhemmin aloitin projektin paperittomasta siirtolaisuudesta.
Akateemisen maailman ulkopuolella
Marko: Tein pätkätöitä Helsingin yliopistossa 19 vuotta. Hain Jaakko Hämeen-Anttilalta vapautuvaa islamin tutkimuksen professorin paikkaa, ja kansainvälinen raati valitsi minut ykköseksi, Suomen pää kakkoseksi. Hain kolme kertaa teologisen tiedekunnan islamin tutkimuksen lehtorin virkaa. Viime vaiheessa minua ei kutsuttu edes haastatteluun. Se oli märkä rätti naamalle. Mulla on dosenttisopimus ja erinomaiset suhteet kollegoihin, mutta yliopiston henkilöstöpolitiikka ja virantäyttö olivat syy, miksi mittari tuli täyteen. Siirryin Kirkon ulkomaanapuun, jossa työskentelen vanhempana asiantuntijana. Olen tosi tyytyväinen siirtoon.
Olen juuri aloittanut ekstremismin ennaltaehkäisyyn liittyvän projektin parissa. Maailmalla on valtava kaaos, kun ihmiset palaavat Isisin taistelualueilta. Minua kiinnostaa, miten kriisiytyneet yhteiskunnat käsittelevät tilannetta. Mikä on esimerkiksi Isisiin alaikäisinä liittyneiden nuorten kohtalo? Perheet ja naapurustot eivät halua ottaa heitä vastaan. Olen katsonut Syyrian ja Irakin television tuottamia dokumenttiohjelmia. Neljätoistavuotias poika istuu käsiraudoissa kahden aseistetun vartijan välissä ja kertoo elämäntarinansa. Sellaista on raskasta katsoa. Voiko pojan asettaa vastuuseen teoistaan? Media tekee tarinoista viihdekuvastoa.
Meillä on pakko olla jonkinlainen ajatus siitä, miten väärintekijät integroidaan takaisin yhteiskuntaan; ihmiset eivät voi loputtomiin istua vankiloissa tai leireillä. Teen raporttia, jonka pohjalta voidaan miettiä tukimuotoja rakentamaan sopua yhteiskuntiin. Arabimaailmassa on valtavasti tietoa ajankohtaisista ilmiöistä, mutta on hämmentävää, miten vähän paikallisten asiantuntijoiden osaamista hyödynnetään länsimaissa.
Elämää arvaamattomalla merellä
Marko: Vaikka tässä kuuluukin kritiikkiä akateemista maailmaa kohtaan, niin kyllä 95 prosenttia kaikesta, mikä johtaa ajatteluani, tulee akateemisesta tutkimuksesta. Esimerkiksi antropologi Henrik Vigh on kehittänyt mielenkiintoisasti paperittomaan siirtolaisuuteen yhdistettävää sosiaalisen navigoinnin käsitettä. Pakolaisten todellisuus ja maaperä ovat jatkuvassa liikkeessä, kuin arvaamaton meri, joka ei koskaan pysähdy. Ei tiedetä, mihin voi asettua.
Minulle oli täysi yllätys, miten paljon Ukrainan pakolaisuus yhdisti Eurooppaa. Olen jutellut Ukrainasta paljon Suomessa asuvien pakolaistaustaisten ihmisten kanssa. Lähi-idästä tulleet miehet näkevät, miten rodullistettua ja epätasapainoista Suomen ja Länsi-Euroopan suhtautuminen pakolaisuuteen on. He ovat sitä mieltä, että Ukrainan tilanne synnyttää vakavia kuulumattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Totta kai heidänkin mielestään sotaa pakenevien täytyy saada turvaa ja kaikki ukrainalaiset ovat tervetulleita. Ennen kahden-kolmenkymmenen tuhannen pakolaisen tulo oli Suomessa katastrofaalista, mutta nyt määristä ei pidetä edes kirjaa.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan esityksestä. Palkinnot myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Jaakko Lukumaa
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
