Marke Ahonen tavoittaa antiikin ajan ajattelijoiden sävyt ikivanhoista kirjoituksista. Se on hullaannuttava tunne. Klassillisen filologian dosentti suree alansa alasajoa yliopistossa ja keskittyy omaan kirjoittamiseen.
Muinaiskreikan ja latinan taitaja, tohtori Marke Ahonen sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2021 esseeteoksestaan Oopiumia ja ajatusharjoituksia – Kirjoituksia antiikin lääketieteestä ja filosofiasta (Gaudeamus). Kirja valottaa antiikin lääkärien ja filosofien suhtautumista sairauksiin. Lääkärit lääkitsivät ruumiin vaivoja oopiumilla ja filosofit hoitivat mielen sairauksia ajatusharjoituksilla. Lääkärien ja filosofien välinen kytkös puhuttelee nykypäivän lukijaa ajattomuudellaan.
Marke: Tykkään kirjoittamisesta enemmän kuin mistään muusta. Luulen, että minulla on ollut halu kirjoittaa jo lapsena. Näen sen omasta seitsemänvuotiaasta lapsestani. Hänkin haluaa kirjoittaa kirjoja kuten minä.
Valmistuin Helsingin yliopistosta klassillisen filologian maisteriksi, sitten lisensiaatiksi ja vuonna 2008 tohtoriksi. Sain yliopiston väitöskirjapalkinnon. 25-vuotiaana sain J. A. Hollon -palkinnon Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit -teoksen suomennoksesta. Vuoden Kynä -palkinnon sain Koneen Säätiöltä 2010. Se myönnettiin ansiokkaasta suomenkielisestä tieteellisestä artikkelista. Väitöskirjaohjaajani sanoikin, että saat aina palkintoja, kun kirjoitat jotain.
Minulla on klassillisen filologian dosentuuri Helsingin yliopistossa, mutta se ei tarkoita oikeastaan mitään. Olen opettanut yliopistossa paljon vuosien mittaan, latinaa ja kreikkaa kaikilla tasoilla, proosaa ja lyriikkaa. En opeta enää.
Olen aika kyllästynyt yliopistomaailmaan. Klassillista alaa ajetaan systemaattisesti alas. Olen lopettanut tutkijanpaikkojen haun, enkä voi sitä enää tehdäkään, koska väittelystä on liikaa aikaa. Dosenttiopetus kiellettiin säästösyistä, vain äärimmäisessä hädässä saa palkata ulkopuolisen opettamaan. Nyt minulla ei ole tarkkaa ajatusta siitä, mitä teen seuraavaksi. Näillä näkymin jään nykyisen apurahan loputtua työttömäksi työnhakijaksi.
Kirjalla on rajat toisin kuin tutkimuksella
Marke: Esseistiikka valikoitui proosallisella tavalla. Yliopisto-lehti pyysi minua kirjoittamaan esseen Vuoden Kynä -palkinnon jälkeen. Olen kirjoittanut heille esseitä yli kymmenen vuotta. Joskus saan vinkin aiheesta, joskus keksin itse aiheen, josta kirjoitan. Huomasin, että vaikka kirjoitin hyvin erilaisista aiheista, limittyivät ne aina kysymykseen ihmiskehon ja sielun hauraudesta ja hoitamisesta, kärsimyksen kohtaamisesta ja torjumisesta. Se näytti kiinnostavan minua.
Esseen kirjoittaminen on lempijuttuni. Saa kirjoittaa omalla äänellä, mistä haluaa eikä tarvitse miettiä, mitä joku sanoo. Mulla on aina päässä tutkijan kriittinen ääni: sinä et voi sanoa tästä näin, oletko huomioinut nämä ja nämä näkökulmat, tiedätkö, mitä nykytutkijat asiasta sanovat. Essee on hirveän vapauttava ja ihana.
Kun tein Oopiumia ja ajatusharjoituksia, ajattelin, että haluan tehdä lisää kirjoja. Kirja on teos, jonka ihminen tuottaa. Teoksen voi saada valmiiksi, mikä on kamalan tyydyttävää. Tutkimuksella ei ole mitään rajaa, vaan jokaisen kysymyksen takana on kymmenen uutta kysymystä. Se ei lopu koskaan.
En lue muiden esseitä, en ylipäätään mitään suomen kielellä. Uutisia kyllä ja kaikkea sellaista. Olen liian herkkä kielelle, enkä halua kuormittaa itseäni. Muiden tapa käyttää kieltä tekee minut levottomaksi. En voi ottaa riskiä lukemalla tekstiä, joka rikkoo oman koodini. Kuuntelen BBC:n Radio 4 Extraa, vähän vanhempaa brittiläistä draamaa ja komediaa sekä luen Iris Murdochia. Hän on tämänhetkinen lempikirjailijani. Ihana todeta, miten vanhaa kerronta on, kukaan ei enää puhuisi niin, mutta ymmärrän häntä.
Uusimmasta teoksestani, viime vuonna ilmestyneestä Lintujen katselemisen taidosta, kriitikko sanoi, että sen kieli on vanhanaikaista. Lapsena luin valtavasti. Voi olla, että mun kieli on jäänyt sinne. Luen myös suomennettuja kirjoja ääneen pojalleni, nyt Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa. Nautin siitä. Lapselle lukemisessa ei ole kriittisyyttä.
Yliopisto ei tue suomen kielellä kirjoittamista
Marke: Tutkijan ei kannata kirjoittaa suomen kielellä. Tutkijana on kirjoitettava obskuureja artikkeleita huonolla englannilla ja julkaistava niitä joissain julkaisuissa. Niin mennään eteenpäin. Minulle tehtiin selväksi jo tohtoriopiskelijana, että Diogenes Laertioksen suomentaminen oli äärimmäisen huonoa ajankäyttöä. Se on kuin harhapolku, jolle ihminen eksyy.
Mitä helvettiä: eikö se ole juuri sitä, mitä meidän pitäisi suomalaisessa yliopistossa tehdä – palvella suomalaista yleisöä? Missä suomentamista pitäisi tehdä, jollei yliopistolla? Eikö sille ole oikeasti mitään paikkaa, jossa se hyväksyttäisiin osaksi akateemista työtä? Miksi meidän pitää kirjoittaa joihinkin englanninkielisiin journaaleihin artikkeleita, jotta saisimme pysyä täällä tekemässä asioita?
Lintujen äänimaailma avautuu
Marke: Aloitin lintuharrastuksen viisi vuotta sitten. Synnyin vuonna 1977 ja asuin lapsena Helsingin Veräjämäessä, mutta en tajunnut, että alue on täynnä lintuja, laulurastaita, sirittäjiä. Miten olen voinut kävellä kuulematta sitä rikkautta? Nyt tarkkailen lintuja omassa lähimetsässä. Oli hidas prosessi oppia erottamaan lintujen ääniä toisistaan.
Basam Booksin julkaisemassa Lintujen katselemisen taidossa toin esille sen, että linnut ovat jo täällä ja me voidaan oppia näkemään ne. Kokemus on meditatiivinen: et mene minnekään, et yritä tehdä maailmalle mitään, yrität vain muuttua tarkkailijaksi. Luova ihminen on aina luomassa jotain, mutta lintujen tarkkailussa ei luoda mitään vaan pyritään minimoimaan oma toimijuus ja olemaan korva- ja silmäpari.
Tykkään myös tehdä käsitöitä. Neulon, kirjon, ompelen; eilen valmistui sukkapari. Ompelukoneita mulla on Oulunkylän kodissani kymmenkunta. Minulla on ylituotanto-ongelma. Rakastan nyhräämistä.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan esityksestä. Palkinnot myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Jaakko Lukumaa
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
