Taidehistorioitsija Leena Elina Valkeapää perehtyi oman kotipitäjänsä Sääksmäen helkajuhlaperinteeseen ja päätyi tutkimaan kansallispukujen historiaa. Pukujen kehityksen prosessi kiinnostaa häntä enemmän kuin alkuperäiset puvut.
Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saanut Kansallispuvun kulttuurihistoria -teos (Vastapaino, 2023) on kulttuurintutkijan huolellinen työnäyte suomalaisista kansallispuvuista. Miten teos liittyy aiempaan tutkimukseesi taidehistorioitsijana?
Leena Elina Valkeapää: En ota upouutta aihetta ja odota, että keksisin siitä jotakin. Aiheet linkittyvät aina aikaisempaan tutkimukseeni, niin palkittu kirjakin. Tutkimustyöni on kuin puu, jonka rungosta lähtee oksia. Henkilökohtaiset juureni ovat Sääksmäellä Ritvalan kylässä. Siellä järjestetään vuosittain helkajuhlat, joita olen tutkinut. Niissä pukeudutaan kansallispukuihin. Siitä kansallispukuaihe minulle virisi. Kiinnitän huomioni paikallisuuteen, oli aihe mikä tahansa. Proseminaarityöni tein Sääksmäen keskiaikaisesta kirkosta. Työ laajeni, ja väittelin lopulta keskiaikaisten kirkkojen restauroinnin alkuvaiheista. Kirkkoja alettiin suojella, kun huomattiin, ettei niille voi tehdä mitä tahansa.
Kansallispuvuista on runsaasti mielipiteitä ja uskomuksia mutta yllättävän vähän tieteellistä tutkimusta. Kirjassasi yhdistät akateemisen tutkimuksen populaariin kerrontaan. Millaisiin aineistoihin perehdyit ja millaisia tutkimusmenetelmiä sovelsit?
Leena: Olen varsinainen arkistohiiri, viihdyn arkistoissa. Aloitin helkajuhlien tutkimisen lehdistötutkimuksesta. Ensimmäiset nykymuotoiset juhlat järjestettiin vuonna 1904. Pyöritin Valkeakosken kirjastossa mikrofilmejä. Mitä pidemmälle ajassa mentiin, sanomalehtijutuissa alkoi olla myös valokuvia. Kuvat ja esineet ovat minulle taidehistorioitsijana osa tutkimusaineistoa. Kirjassani on viisikymmentä kuvaa. Ne eivät ole pelkkää kuvitusta vaan yhtä tärkeitä kuin asiakirjat ja tekstit. Kuvasta saa paljon informaatiota. Ne kertovat, miten pukuja on käytetty ja miltä ne ovat näyttäneet. Kansallispukukuvastoista kiinnostuin jo lapsena. Meillä oli kotona Vuorelman kuvastoja, joita sain katsella äidin luvalla. Olen evakkokarjalaisten lapsi, kansallispuvut ovat olleet suvussani aina tärkeitä. Minullakin on ollut pukuja lapsuudesta asti.
Perehdyin lehtijuttujen ja kuvastojen lisäksi itse pukuihin, jotka jaetaan tarkistettuihin ja tarkistamattomiin. Moni museoon lahjoitettu vaate valmistettiin ennen muistitiedon perusteella, jos alkuperäinen vaatekappale oli liian huonokuntoinen tai koinsyömä. Minua ei niinkään kiinnosta alkuperäisyys vaan prosessi. Sitä käsittelen kirjassa. Annan tarkat viitteet lähteisiin, mistä olen saanut positiivista palautetta.
Sääksmäen naisen kansallispuku on kirjan punainen lanka. Miksi valitsit sen?
Leena: Sääksmäen puvulla on kiinnostava historia. Kun tajusin sen, ei tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. Kukaan ei tiedä, onko Sääksmäen kansallispuvun esikuvavaatekappaletta käytetty vai ei. Ominaista sille on raidallinen villakangas eli kalminkki. Puvusta on kaksi versiota: kukaton ja kukallinen. Jälkimmäinen tunnetaan parhaiten Pauligin Paula-tytön asuna. Kun aloin selvittää puvun historiaa, pääsin Orimattilaan Museoviraston keskusvarastoon katsomaan Sääksmäeltä peräisin olevia vaatteita. Tapasin kansallispukukonsultti Taina Kankaan ja amanuenssi Marja-Liisa Väisäsen. Pöydille oli levitetty alkuperäisiä vaatekappaleita. Ihmettelin niitä, kuvasin ja tein muistiinpanoja, keskustelin näkemästäni Tainan ja Marja-Liisan kanssa. Viimeistään silloin muotoutui ajatus siitä, että puku on todella kiinnostava. Vaate on niin omituinen, yläosa on kuin nukenvaate. Aivan kuin se ei olisi koskaan ollut kenenkään päällä. Kävin läpi kaikki Museoviraston aiheeseen liittyvät asiakirjat. Kun selvittelin puvun vaiheita, huomasin, että kansallispukujen kehittymisen yleiset vaiheet osuvat yksiin sen kanssa. Käsittelemällä yhtä pukua sain toisin sanoen tuotua esiin kansallispukujen koko kehityksen. Ajattelin ensin kirjoittaa kansallispukuaiheesta tieteellisen artikkelin. Huomasin myöhemmin, että aineistosta olisi kirjaksi.
Miksi et esittele kirjassasi romaniasuja tai saamenpukuja? Eivätkö nekin ole kansallispukuja?
Leena: Ne ovat jatkuvassa käytössä olevia kansanpukuja. Siksi en esittele niitä. Kansallispuvut ovat kansan käyttämien juhlapukujen toisintoja. Kansallispuvut ovat malleja, jotka joku auktoriteetti on julkaissut ja joiden perusteella koetetaan tehdä mahdollisimman samanlaisia pukuja.
Rakennetaanko kansallispuvulla suomalaista identiteettiä? Saako kuka vaan käyttää pukuja?
Leena: Olen sitä mieltä, että jokainen saa pukeutua mihin kansallispukuun haluaa. Moni ajattelee, että pukuun pitäisi olla jokin yhteys. Puku voisikin auttaa miettimään, mihin kuuluu ja mihin on siteitä. Jos kyseisten paikkojen puvut eivät miellytä, sitten voi hankkia puvun, joka miellyttää. Minun pukujuureni ovat Karjalassa. Vanhempani ovat kotoisin rajantakaisesta Karjalasta naapuripitäjistä. Toinen puvuistani on isän kotipitäjästä Kurkijoelta, lapsena ja nuorena käytin Viipurin uudempaa pukua. Sääksmäen pukua minulla ei ole koskaan ollut.
Kun kansallispuvun pukee päälleen, olisi hyvä, että se on tiptop. Sehän on juhlapuku. Toisaalta niiden kanssa ei kannata aina olla kauhean vakavissaan. Esimerkiksi Karjalainen Nuorisoliitto ei suhtaudu kansallispukuihin ryppyotsaisesti. Heillä on jo kymmenvuotinen pukeutumishaaste #TuunaaMunPerinne. Kansallispukuvalmistaja Soja Murto ideoi puolestaan kansallispukujen tuuletuspäivän. Sitä vietetään kansallispukujen syntymäpäivänä viides elokuuta.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Usva Torkki
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
