Nostalgia on mahtava voima, joka liikuttaa sekä äänestäjiä että kuluttajia. Tiedonjulkistamisen valtionpalkittu, tutkimusprofessori Antto Vihma kertoo tietokirjassaan, mitä meidän kannattaisi ymmärtää nostalgian tenhosta.
Kuten niin monet haastattelut, tämäkin juttu alkaa töölöläisestä kahvilasta.
Kansainvälisen politiikan tutkimusprofessori Antto Vihma on itse valinnut kyseisen kohteen tapaamispaikaksi. Haastattelun lomassa hän kertoo, kuinka erään yhteisen ystävämme mummulla oli ennen puoti juuri samassa liiketilassa, jossa nyt kahvittelemme.
Ystävä kävi lapsena kaupassa leikkimässä ja mummua moikkaamassa. Mummu oli kuitenkin ankarasti kieltänyt juoksemasta vieressä jylisevän ison tien yli. Ystävän mielestä tien toisella puolella alkoi jännittävä, suuri maailma. Koko valtava Helsinki.
Katson punatiilistä rakennusta ja nostalgian haikeat hiiret hiipivät selkäpiitäni pitkin, vaikka kyse ei ole omista, saati edes Vihman muistoista. Alan itsekin kaivata mummun puotiin ja aikaan, jolloin Helsinki oli jännittävä ja valtava.
Niin merkittävä on nostalgian voima, jota Vihma perkaa tietokirjassaan Nostalgia – teoria ja käytäntö.
Sairaudesta modernin ajan kokemukseksi
Termi nostalgia koostuu kreikankielisistä sanoista nostos (kotiinpaluu) ja álgos (kipu). Alun alkaen, 1600-luvun lopulla, nostalgia määriteltiin sairaudeksi. Se oli sänkyyn kaatavaa koti-ikävää ja vieraantumisen tunnetta, johon ainoaksi parannuskeinoksi tarjottiin vain paluumatkaa.
1800-luvulla nostalgian määritelmä alkoi muuttua, sillä myös maailma muuttui. Vallankumoukset, niin ranskalainen kuin teollinenkin, sekä kaupungistuminen muuttivat yhteiskunnallista ilmapiiriä monin paikoin Eurooppaa. Ajasta tuli kulutettava määre, ja tuntemus olevaisen pysyvyydestä alkoi hapertua. Nostalgia alkoi tarkoittaa kaipausta ja kaihoa menneeseen. Se oli käsitystä ajasta, joka on menetetty.
Vihman kirjan kantavana teemana onkin teesi siitä, että nostalgia on erityisesti modernin ajan ilmiö. Se on voimistunut edelleen 2010-luvulla, sillä muutos ja epävarmuus ruokkivat nostalgiaa. Kysyntää kasvattavat kiihtyvät murrokset arvoissa, teknologiassa, geopolitiikassa ja demografiassa, tarjonnasta vastaavat taas poliittiset tahot sekä markkinointiviestintä ja kulutuskulttuuri.
”Jos laittaa nostalgialasit päähän, niin sitä alkaa nähdä ihan kaikkialla”, Vihma sanoo.
Populismin ja nostalgian liitto
Erityisen taidokkaasti nostalgiaa kylvävät populistit. Populismista lähti liikkeelle myös Vihman kiinnostus nostalgiaa kohtaan. Vuonna 2016 hän oli Bostonissa MIT-yliopistossa vierailevana tutkijana. Hän seurasi intensiivisesti presidentinvaaleja, joista voiton otti populistien kuningas Donald Trump. Euroopassa samankaltaiset voimat taas saivat Britannian eroamaan Euroopan unionista.
”Halusin ymmärtää populismin läpimurtoa, ja aloin etsiä sille eri selitysmalleja.”
Vaikutuksen teki kulttuurintutkija Svetlana Boymin klassikkotutkimus nostalgian luonteesta. Venäläis-amerikkalainen Boym jaotteli nostalgian kahteen osaan: entistävään nostalgiaan ja pohdiskelevaan nostalgiaan.
Entistävä nostalgia, englanniksi restorative, kaipaa menneeseen, yksinkertaiseen ja harmoniseen aikaan, jonka on oletettu vallitsevan jonakin tiettynä aikana. Tuo aika edustaa ”autenttista elämää”, jonka moderni, sirpaloitunut maailma on pilannut.
Entistävä nostalgia istuu hyvin yhteen autoritaarisen populismin kanssa. Populismin ytimessä on hyvän ”kansan” ja pahan ”eliitin” vastakkainasettelu. Populistit vakuuttavat, että nykyajan rappio on eliitin petoksen syytä. He myös lupaavat tuoda menneet ajat takaisin, kuten vaalilauseista käy ilmi: Suomi takaisin! Make America Great Again! Take Back Control!
Kirjassa Vihma esittelee autoritaarisen populismin ja nostalgian naimakauppoja neljän esimerkin, eli Trumpin, Brexitin, Saksan AfD-puolueen sekä perussuomalaisten kautta.
”Esimerkkejä olisi löytynyt muitakin vaikka kuinka, esimerkiksi Unkarista ja Puolasta, puhumattakaan Euroopan ulkopuolisista maista.”
Samalla Vihma käy läpi sitä, miksi jotkut meistä ovat alttiimpia uskomaan salaliittoteorioihin ja lankeamaan nostalgiaan kuin toiset. Vihman mukaan liian helposti oikeiston suosiota selitetään talouspoliittisilla seikoilla. Hän painottaisi enemmän kulttuurisia tekijöitä.
Populistien kannattajat pelkäävät nopeaa muutosta ja vastustavat liberaalien arvojen etenemistä. Populistien nostalginen viesti näyttääkin purevan hyvin alueilla, joilla väestö vanhenee, syntyvyys pienenee ja tulevaisuus näyttää epävarmalta. Kyse ei ole välttämättä siitä, että oma henkilökohtainen talous olisi retuperällä. Kyse on kulttuuripessimismistä, eli epämääräisestä tunteesta, jonka mukaan asiat menevät pieleen ja oma elämäntapa on uhattuna.
Toki muutkin tahot kuin poliittinen oikeisto käyttävät nostalgiaa hyväkseen. Ympäristöliikkeessä muistellaan lapsuuden kalajokia ja uimavesiä ja varoitellaan siitä, että tulevaisuuden lapset eivät saa nauttia enää samoista iloista. Maitoteollisuudessa hekumoidaan kuvastolla menneiden aikojen rantaniityistä, joilla lehmät vapaasti laiduntavat. Maaseutupuolueet haluavat palauttaa kylänraiteille juoksentelevia lapsia rollaattoreiden lomaan. Vasemmistopuolueet kaihoavat työväenliikkeen kulta-aikaan, radikaalivasemmistolaiset nostalgisoivat vallankumousta.
Miksi Vihma halusi siis keskittyä juuri autoritaarisiin populisteihin kirjassaan?
”Populistit ovat onnistuneet niin hyvin valjastamaan nostalgian puolelleen. Populisteilla nostalgia on nostettu ihan kärkeen, se on siellä sloganien ytimessä.”
Populismia Vihma käsitteli jo edellisessä kirjassaan, jonka hän kirjoitti yhdessä toimittajien Jarno Hartikaisen ja Olli Seurin sekä tutkija Hannu-Pekka Ikäheimon kanssa. Vuonna 2018 julkaistu Totuuden jälkeen -teos tarkasteli populismin, polarisaation ja teknologisen kehityksen vaikutuksia mediaympäristöön ja yhteiskunnalliseen keskusteluilmapiiriin. Tuon kirjan loppuluvussa viitattiin jo nostalgiaan, eli seuraava kirja oli sille luonnollista jatkumoa.
Populismitrilogiaa ei ole tulossa, Ulkopoliittisessa instituutissa työskentelevä Vihma sanoo. Jos seuraavalle kirjaprojektille löytyy aikaa, niin se käsittelee luultavasti sotaa.
Nostalgian lempeämpi puoli
Boymin toinen kategoria eli pohdiskeleva nostalgia, englanniksi reflective, on itsetietoista ja luovaa ajattelua. Pohdiskeleva nostalgikko ymmärtää, että oli se elämä ennenkin monimutkaista ja monitulkintaista. Hän tietää myös, että mennyttä aikaa ei saa takaisin. Kaivattuun kotiin ei ole mahdollista palata. Sen sijaan sieltä voi ammentaa inspiraatiota ja tuoda elementtejä tähän päivään.
Pohdiskelevista nostalgikoista löytyy lukuisia esimerkkejä, kuten kirjassa esitellyt kirjailijat Marcel Proust ja Alice Munro. Suomalaisista Vihma nostaa esimerkiksi kirjailija Kjell Westön sekä Aki Kaurismäen.
Lisäksi tutkijat ovat tunnistaneet kolmannen kategorian, eli banaalin nostalgian, joka on nostalgian arkipäiväinen ja harmiton muoto. Sitä edustavat esimerkiksi nuoruuden lempibiisien kuuntelu tai lapsuuden lempiruokien syöminen.
Jos entistävä nostalgia on poliittinen voima, niin banaali nostalgia on rahantekokone. Sitä hyödyntävät niin mainostajat kuin populaarikulttuurin tekijät.
Populaarikulttuurin nostalgiakierrokset tuntuvat vain kiihtyvän vuosi vuodelta. Suomalaiset hittibiisit kierrättävät ikivihreitä Vain Elämää -hengessä. Elokuvissa kiertävät vanhojen klassikoiden uudelleenfilmatisoinnit tai jatko-osat: Top Gun, Jurassic World, Leijonakuningas. Netflixin megasarja Stranger Things ei lähes muuta olekaan kuin kasarinostalgian tykitystä.
Tutkijakin heittäytyy aika ajoin banaalin nostalgian vietäväksi.
”Olen itse kuunnellut viime aikoina paljon nuoruusaikojeni brittipoppia, Suedea ja Pulpia, sekä katsonut komediasarja Seinfeldiä. Se on mahtava sarja: se alkaa ja loppuu samoilla sanoilla, kukaan ei opi mitään, kukaan ei kehity.”
Kunnianosoitus kielelle
Nostalgia – teoria ja käytäntö on yksinkertaistuksia välttävästä sisällöstään huolimatta sujuvaa ja selkeää luettavaa. Tämä palaute on Vihmalle erityisen lämmittävää, sillä Vihma suhtautuu suomen kieleen vakavasti ja nöyrästi. Tiedettä popularisoivan kirjan kirjoittaminen suomeksi on myös kamppailua englannin kielen ylivaltaa vastaan.
”Suomeksi kirjoittaminen ei ole mielestäni mitään pientä puuhastelua. Kun kerran saan mahdollisuuden tehdä kirjan suomeksi, niin pyrin kyllä tekemään sen niin hyvin kuin mahdollista.”
Tekstiä Vihma on hionut hartaasti. Ilmaisu on tiivistä ja suoraa. Suomalaisessa tietokirjallisuudessa yleistä metatekstiä, jossa lukijaa opastetaan kädestä pitäen, Vihma on pyrkinyt välttämään. Jargonin väistely on vaatinut erityistä tarkkaavaisuutta. Tärkeänä apuna linjan pitämisessä olivat tarkkanäköisten ystävien kommentit.
”Kirjoitustyylini on itsevarmempi kuin mitä oikeasti olen henkilönä”, Vihma kertoo.
Vihma ei halunnut kirjoittaa self help -opasta nostalgikoille. Kukin saa kirjan luettuaan päättää, mitä oman nostalgiannälkänsä kanssa tekee. Avoin katsantokanta antaa tilaa lukijan omille pohdinnoille ja muisteloille.
Sen Vihma kuitenkin haluaa sanoa, että nostalgiaa ei kannata väheksyä.
”Nostalgia ei ole naurettavaa, eikä se ole kovin myrkyllistäkään. Kaihon ja kaipuun tunteet kuuluvat elämään ja kulttuuriin. Tärkeää olisi kuitenkin olla tietoinen siitä ja käsitellä omaa nostalgiaansa. Se auttaa välttämään ulkoapäin tulevien nostalgiaärsykkeiden riepoteltavaksi joutumista.”
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan esityksestä. Palkinnot myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Alma Onali
Kuva: Jaakko Lukumaa
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
