Tietokirjallisuuden asemaa uhataan monesta suunnasta, vaikka maailmaa selittävää laadukasta kirjallisuutta tarvittaisiin nyt ehkä enemmän kuin koskaan.
Suomessa julkaistavista kirjoista seitsemän kymmenestä edustaa tietokirjallisuutta, kuten tiedettä ja tutkimusta, oppikirjoja, elämäkertoja ja muistelmia, oppaita, journalistisia teoksia ja niin sanottuja yleisiä tietokirjoja.
Suomen tietokirjailijat ry:n tuoreen tulokyselyn vastaajista alle 40 prosenttia työskentelee päätoimisesti tietokirjailijana. Tietokirjallisesta työstä saatu 606 euron vuositulomediaani on sekä sivutoimisuuden syy että seuraus, mutta suunta on joka tapauksessa selvästi aleneva. Viisi vuotta sitten mediaanitulo oli 1 111 euroa.
Sitä mukaa kun kirjatuotot hupenevat, apurahojen merkitys kasvaa. Harmillista kyllä, valtio on tukenut suomalaista tietokirjallisuutta heikosti. Kirjallisuuden vaatimattomista valtiontuista 90 prosenttia on ohjattu kaunokirjallisuudelle ja 10 prosenttia tietokirjallisuudelle. Asetelmaa tarkasteltiin pari vuotta sitten, mutta tietokirjallisuuden lisätuelle ei löytynyt tahtoa.
Suomessa julkaistavista kirjoista seitsemän kymmenestä edustaa tietokirjallisuutta.
Nyt hallitus aikoo poistaa vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen, mikä osuu pahasti tietokirjailijoiden jo ennalta surkeaan osuuteen. Tänä vuonna ostotuen suuruus oli 860 000 euroa, ja ostotukilistalla oli 317 Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) ehdottamaa tietokirjaa, joita maamme kuntien yleiset kirjastot voivat valita kokoelmiinsa.
Suomen Kulttuurirahastossa on tunnistettu tietokirjallisuuden apurahoitusvaje ja haluttu paikata tilannetta. Tänä syksynä jaossa on ensimmäistä kertaa erityisapuraha tietokirjoille ja tieteen ja taiteen yleistajuistamiselle. Hakemuksia tuli kuulemma ruuhkaksi asti.
Tietokirjailijoiden taloudellisen aseman kurjistumisen taustalla vaikuttaa myös luku- ja kuunteluaikapalveluiden, kuten Bookbeatin ja Storytelin, käytön kasvu. Kirjailija saa näistä palveluista hiluja painetun kirjan tuottoihin verrattuna. Palvelut aiheuttavat harmaita hiuksia paitsi kirjailijoille myös kustantajille. Palveluiden avulla rikastuvat vain palvelut itse.
Äänikirjan lukija voi saada yhden kirjan lukemisesta suuremman palkkion kuin kirjailija saa koko kirjan kirjoittamisesta.
Marraskuun 22. päivänä eduskunnan sivistysvaliokunta äänesti tekijänoikeuslain muutoksesta. Suureen saliin etenevään lakiehdotukseen jäi kaksi kohtaa, jotka heikentävät kirjailijoiden asemaa entisestään ja joista toisella voi olla ennakoimattoman vakavia seurauksia.
Lainauskorvausten ideana on paikata tuloja, jotka kirjallisuuden tekijät menettävät, kun kirjoja lainataan kirjastoista sen sijaan että ne ostettaisiin. Suomessa lainauskorvausten määräraha laahaa muiden Pohjoismaiden perässä. Jos ehdotettu tekijänoikeuslain muutos hyväksytään eduskunnassa, äänikirjojen lukijat pääsevät lainauskorvauksen piiriin. Lisää rahaa ei ole kuitenkaan tulossa, vaan lukijat syövät tekijöiden lautaselta.
Kyse ei ole suurista summista: lainauskorvaus ei siis liity mitenkään suosittuihin luku- ja kuunteluaikapalveluihin, vaan kirjastojen e-äänikirjoihin. Kyse onkin periaatteesta. Äänikirjan lukija voi saada yhden kirjan lukemisesta suuremman palkkion kuin kirjailija saa koko kirjan kirjoittamisesta. Kirjan kirjoittamiseen kuluva aika lasketaan vuosissa ja kuukausissa, kun taas äänikirjan ääneen lukemiseen riittää viikko tai kaksi. Työmääriä ei voi mitenkään verrata keskenään.
Juhlapuheet tiedon ja osaamisen arvostamisesta kaikuvat tyhjyyttään, jos teot vievät päinvastaiseen suuntaan.
Huolestuttavinta on kuitenkin tekijänoikeuksiin kajoaminen. Kirjan kirjoittajalle ja kääntäjälle syntyy teokseen tekijänoikeus. Äänikirjan lukijalle syntyy teokseen lähioikeus, joka on tekijänoikeutta heikompi. Kun lähioikeuden haltija alkaa saada tekijänoikeuden haltijalle tarkoitettua korvausta, on vaarana, että tekijänoikeus jatkaa murenemistaan.
Lakiin on jäämässä myös aukko, joka osuu erityisesti tietokirjailijoihin. Korkeakoulukirjastojen verkkokirjahyllyt ovat jäämässä pois lainauskorvauksen piiristä, vaikka määräraha on jo olemassa ja kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanasto on valmiina maksamaan korvaukset.
Juhlapuheet tiedon ja osaamisen arvostamisesta kaikuvat tyhjyyttään, jos teot vievät päinvastaiseen suuntaan. Yhä monimutkaisemmaksi käyvässä maailmassa tarvitaan jatkossakin eri taustoista tulevia tietokirjailijoita, jotka etsivät, yhdistelevät ja tulkitsevat tietoa puolestamme. Tieto on demokratiamme kulmakivi, jonka pitäisi olla joka ihmisen perusoikeus. Jos Suomi nostaa vielä kirjojen arvonlisäveron Euroopan huipputasolle neljääntoista prosenttiin, alkaa olla vaikeaa puhua sivistysvaltiosta.
Maria Lassila-Merisalo
Kirjoittaja on dosentti, Suomen tietokirjailijat ry:n aluevastaava, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan jäsen ja Sanaston kirjallisuuskummi.
TJNK-näkökulma -kirjoitussarjassa julkaistaan kantaaottavia, ajankohtaisia ja perusteltuja mietteitä tiedonjulkistamisesta. Lue muita sarjan kirjoituksia.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
