Tietokirjailijat ovat yleisön ja akateemisen tutkimuksen välissä. Heidän tehtävä on kiteyttää kirjoihin tiettyjä aiheita, kuten hajoamaisillaan olevaa maailmaa, helposti ymmärrettävässä muodossa, sanoo Sutinen.
“Minulle on luonteenomaista ajatella maailmaa tekstin kautta. Kirjoitan erityisesti esseitä selvittääkseni jonkin asian ensin itselleni”, sanoo Finlandia-palkittu kirjailija, esseisti ja kääntäjä Ville-Juhani Sutinen, 43.
Haastattelupäivää edeltävät kaksi viikkoa ovat olleet intensiiviset. Sutinen on saanut toisen lapsensa puolitoista viikkoa sitten. Vielä joitakin vuosia sitten hän mietti voiko rikkinäiseen monikriisien maailmaan ylipäätään tehdä lapsia.
Sutisen uusin esseekokoelma Hajonneen maailman käyttöohje (Into, 2023) koostuu henkilökohtaisista esseistä (eng. narrative non-fiction). Tämä kirjallisuudenlaji on Sutisen tavaramerkki, joka on noussut myös yleisön suosioon lähivuosina.
Teos on eräänlainen jatkumo Kuolleiden muistomerkkien vuosisadalle (Savukeidas, 2016). Tuolloin Sutinen kolusi hylättyjä autiotaloja, jättömaita ja raunioita, mutta kyllästyi niiden romantisointiin.
Monikriisien maailmassa eläminen vaatii uudenlaista psykologista kalibrointia. Kirjan lähtökohta on filosofinen, mutta lähestymistapa henkilökohtainen. Yksi esimerkki tästä on essee, jossa Sutinen kirjoittaa lasten tekemisestä rikkinäisessä maailmassa.
Nykyään Sutinen ei halua enää maalailla maailmanlopun dystopioita, vaan kirjoittaa sopeutumisesta uuteen maailmaan, josta ei voida paeta enää takaisin.
“Vielä Arktis – Likaista lunta -kirjassa lähestyin katastrofiajattelun kautta asioita, mutta tässä uudessa kirjassa haluan miettiä uudelleen, millaista kieltä käytän.”
Sutinen sanoo, että on hämmästynyt siitä, miten ihmiskunta tiedostaa maapallon ongelmat, mutta jatkaa siitä huolimatta vanhalla kaavalla eteenpäin.
“En tiedä onko kyse uskalluksen vai mielikuvituksen puutteesta. Ekokatastrofi pitäisi nähdä prosessina, joka tulee jatkumaan pitkään.”
Koronapandemian aikana valtiot, yritykset, kaupungit ja yksilöt tekivät pakotettuina suuria muutoksia lyhyessä aikataulussa. Sutinen toivoi, että poikkeusolojen ajat olisivat opettaneet suhtautumaan myös ilmastonmuutoksen ja luontokadon pysäyttämiseen samankaltaisella psykologisella valmiudella.
Poikkeusaikana syntyi myös Finlandia-palkittu esseekokoelma Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain, 2022). Se oli eräänlainen oodi raskaan sarjan mammuttiromaaneille, joiden merkitys korostui pandemian aikana.
Aluksi Sutinen ajatteli, että kirja kiinnostaisi korkeintaan pientä kirjallisuuspiiriä. Hän kirjoitti teosta itselleen miettimättä sen tarkemmin yleisöä. Yllättäen suurempikin yleisö huomasi sen.
”Kirjani sattui hyvään saumaan, sillä Suomessa keskusteltiin paljon lukutaidosta. Lisäksi se saattoi olla kuin terapiaa monelle lukijalle keskellä koronapandemiaa.”
Sutinen oli ehdolla myös vuonna 2019 teoksellaan Luiden tie: Gulagin jäljillä (Like, 2018), jonka hän kirjoitti yhdessä Ville Ropposen kanssa.
Monipuoliseksi kirjailijaksi runojen kautta
Sutinen opiskeli Tampereen yliopistossa kirjallisuutta ja päätyi kirjailijaksi runojen kautta. Ensimmäinen runokirja ilmestyi, kun Sutinen oli 21-vuotias.
Samoihin aikoihin pienkustantamot, kuten Savukeidas, löivät läpi Suomessa, jossa elettiin esseebuumin aikakautta. Sutinen kertoo, että hänelle tärkeä kirjallisen tien suunnannäyttäjä on ollut Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas, 2007).
Sutisen kirjoittamisen ja kääntämisen tahti on hämmästyttävä. Hän on kirjoittanut runoja, romaaneja, tietokirjoja, esseitä ja kääntänyt kaunokirjallisuutta.
Sutinen on matkustanut työnsä perässä maailman kylmimmillä alueilla, pienissä kylissä ja suurissa kaupungeissa eri mantereilla. Matkakertomukset ovat päätyneet kirjallisuuden sivuille.
Sutisen seuraava kirja on tosipohjainen romaani, joka kertoo Ruotsissa asuvista metsäsuomalaisista, joista hän kirjoitti esseen Hajonneen maailman käyttöohjeeseen.
“Essee oli ikään kuin spin-off uudesta romaanista, jota varten vierailin myös Ruotsissa.”
Teoksessaan Sutinen käsittelee muun muassa kolonialismin ja luonnonvarojen hyväksikäytön yhteyttä.
Kirjallisuudessa ajatukset saavat virrata vapaasti
Suomalaisen kirjallisuuspiirin pienuudessa on hyvänä puolena se, että eri kirjallisuuslajien ympärillä voi loikkia varsin vapaasti, Sutinen kertoo.
Myös kirjallisuudessa ajatukset voivat virrata vapaasti – taide sallii utopioiden ja dystopioiden rakentelua.
Sutinen kertoo, että apurahat ovat hänellä merkittävä osa vuotuisesta toimeentulosta. Myös lainauskorvaukset ja tekijänoikeusmaksut ilahduttavat vuosittain, sillä tuotantoa on kertynyt varsin runsaasti.
Sutiselle luontaisin työskentelytapa on työn rytmittäminen intensiivisiin ajanjaksoihin. Hän kertoo, että lukee – ja usein myös kirjoittaa – rinnakkain kahta kirjaa: kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta.
“Puolen vuoden apurahat ovat minulle täydellisiä. Se on aika, mikä minulla usein menee kirjan kirjoittamiseen.”
Tietokirjojen kirjoittamiseen Sutinen on saanut innostuksen vaimoltaan Silja Pitkäseltä, joka on historiantutkija.
Sutinen sanoo, että tietokirjat mahdollistavat sellaisten synteesien tekemisen, joita akateemisissa tutkimuksissa ei välttämättä haluta tehdä. Juuri siksi niitä tarvitaan kaoottisessa tietomyrskyssä selviytymiseen.
”..Sitten pitäisi keksiä, mitä hajonneen maailman kanssa voi tehdä. Selvää on, ettei kukaan tule kierrättämään ja laittamaan sitä kuntoon. Mutta maailman pois heittäminenkään ei tunnu oikealta ratkaisulta. Kenties joku vielä tarvitsee sitä...” , kirjoittaa Sutinen.
Ville-Juhani Sutinen sai Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalta kuuden kuukauden työskentelyapurahan. Apurahatarinoita-sarjassa tutustutaan apurahansaajien elämään ja työhön.
Teksti: Johannes Roviomaa
Kuvat: Usva Torkki
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
