Asta Leppä havainnoi tarkkanäköisesti ja mehevästi x-sukupolvea

Aivan äksänä ‒ kun huomasin kuuluvani sukupolveen (Kirjapaja, 2022) kuvaa tarkasti, miltä tuntui kasvaa 1980-luvun yltäkylläisyyttä ihannoivalla aikakaudella ja siirtyä 1990-luvun laman kautta aikuisuuteen. Leppä kuvaa teoksessaan yhtäältä nuoruuteen kaikkina aikoina kuuluvaa optimismia, toisaalta 1960- ja 1970-luvulla syntyneiden kasvua ydinsodan pelossa ja äkillisissä historiallisissa murroskohdissa. Berliinin muurin murtuminen, Neuvostoliiton hajoaminen ja 1990-luvun rankka lama kasvatti aikuisia, jotka ovat joko tottuneet epävarmuuteen tai välttäneet sitä kaikin keinoin.

X-sukupolvea on yhtäältä luonnehdittu ensimmäiseksi postmoderniksi sukupolveksi, joka tottui luottamaan vain itseensä ja toisaalta viimeiseksi yhtenäiskulttuurin sukupolveksi, joka toimii ryhmänä edes joten kuten. Lepän luonnehtima x-sukupolvi paheksuu ja moralisoi nuorempia hedonistisesta elämänasenteesta, johon se itsekin syyllistyy, mutta yllättyy z-sukupolven luontevasta feminismistä, yhdenvertaisuuden vaatimuksesta ja kuulluksi tulemisen normalisoinnista. Sukupolvesta puhuessaan Leppä sivuaa myös luokkaa, joka on tullut z-sukupolven kohdalla jälleen näkyväksi.

Sait vuonna 2021 Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan työskentelyapurahan kirjaasi Aivan äksänä ‒ kun huomasin kuuluvani sukupolveen, joka ilmestyi alkusyksystä. Miksi halusit kirjoittaa sukupolvikokemuksesta ja juuri x-sukupolvesta?

Tiettyjen kulttuuristen vuorovesiaaltojen vaihtuessa sukupolvipuhe lisääntyy. Itsestäni tuntuu, että nyt on pitkästä aikaa käynnissä aiempaa suurempi kulttuurinen murros, joka näyttäytyy paitsi eriasteisena psyykkisenä kipuiluna, mutta myös populismina. Jonkin pitäisi muuttua, mutta muutos tekee kipeää ja aiheuttaa vastustusta ja konflikteja. Sukupolvihan itsessään on varsin epätieteellinen käsite. Pikemminkin ihmiset itse asemoivat sen kautta omaa positiotaan yhteiskunnassa ‒ se on taas yksi tapa luoda me ja ne -asetelmaa, joka tuntuu muutoinkin olevan tässä ajassa kummallisen tärkeä.

Henkilökohtaisemmalla tasolla aihepiiri on minulle läheinen, koska lapseni aikuistuvat ja ovat siirtymässä vähitellen omaan itsenäiseen elämään. Tässä siirtymässä on jotakin samaa kuin omassa aikuistumisprosessissani 80-luvun jälkipuoliskolla, mutta myös aivan uudenlaisia haasteita, joita oma sukupolveni kieltäytyy usein näkemästä jalkaa kiukkuisesti polkien. Jos jokin historiassa toistuu, niin ikuinen nuorten leimaaminen laiskoiksi ja mukavuudenhaluiksi vuosituhannesta toiseen. Nyt käytössä on muun muassa titteli “lumihiutale”.

Käsittelet kirjassasi myös ihmisten vähentynyttä kiinnostusta mm. poliittisiin puolueisiin ja muuhun järjestäytyneeseen kansalaistoimintaan. Monissa yhdistyksissä on pula jäsenistä ja tekijöistä. Samassa yhteydessä puhut identiteetin kasvaneesta merkityksestä yksittäisen ihmisen elämässä. Miksi yhteisöllinen toiminta ei voi rakentua ainoastaan yksilön identiteetin varaan?

Olen itse toiminut vapaaehtoistyössä nuorten liikuntatyössä reilun vuosikymmenen, muutamassakin eri seurassa. Seuratoimijoiden kanssa jutellessa samat aiheet nousevat esiin kerta toisensa jälkeen: talkooväki ukkoutuu ja akkautuu, eräässä lähiseurassa kilpailuiden liikenteenohjaajana toimi yhdeksänkymppinen miekkonen! Lisäksi yhä useammat huoltajat eivät ymmärrä, millä periaatteella yhdistykset ja seurat toimivat, vaan mieltävät itsensä asiakkaiksi, joilla ei ole ikään kuin omaa osaa, vaan jotka vain ostavat palveluita. 

Sosiologi Robert D. Putnam puhui kollektiivien murtumisesta klassikkoteoksessaan Bowling Alone jo vuonna 2000. Suomessa tämä näkyy esimerkiksi ajellessa maaseudulla, jossa vähän väliä vastaan tulee jokin upea, mutta autioitunut puinen työväentalo tai rapistunut tanssilava.

"Uudet kollektiivit ovat huokoisia."

Vanhat kollektiivit murtuvat, sellaiset, jotka vaativat ihmiseltä sitoutumista ja jonkinlaista lukkoonlyömistä. Uudet heimot eivät vaadi tällaista, siksi niissä voi toteuttaa identiteettiään ja saada sille vieläpä vahvistusta. Poliittisten puolueiden jäsenkirjoja on enää harvalla ja niiden sijaan ihmiset vääntävät politiikasta omissa someheimoissaan, joihin voi tulla ja mennä, mennä ja tulla - vanhan sampoomainoksen sloganin mukaan. Nämä uudet kollektiivit ovat huokoisia, osallistua voi niinä hetkinä, kun siltä tuntuu ja kun on samaa mieltä. Someheimot ovat eräänlaista light-yhteisöllisyyttä, kuin aspartaamiversio vanhasta kollektivismista. Näin some on muuttanut osallistumisen, poliittisuuden ja aktivismin luonnetta - paljon muun ohessa.

Mainitsen yhden banaalin esimerkin: minun ja kollegani kirjanjulkkareihin ilmoittautui somessa “kiinnostuneeksi” yli 150 ihmistä. Viisi ilmaantui fyysisesti paikalle.

Mainitset myös kirjassasi, että kuplautuminen edistää monenlaista, mm. taloudellista, sivistyksellistä ja kulttuurista eriarvoistumista. Miten tätä voitaisiin estää?

Kuplautuminen on sanana kokenut pienoisen inflaation. Ei kukaan halua kuulla elävänsä kuplassa. Siksi ajatellaan, ettei koko ilmiötä ole – tai että se koskee niitä mystisiä muita.

Kuplautuminen, ts. pitäytyminen samanmielisten, samaa sosioekonomista ja kulttuurista luokkaa edustavien joukkoon, on tietenkin suurenmoisen ihana olotila. Ei ole hienompaa tunnetta kuin töräyttää ilmoille mielipide, josta tietää kaikkien pitävän ja sitten saada mielipiteelleen tykkäyksiä tai päännyökyttelyä. Miten viisaaksi ihmispolo silloin itsensä tunteekaan!

Valitettavasti itsepetos on yksi tämän hetken suurimpia kulttuurisia voimia. En ole niin naiivi, että ajattelen ns. vuoropuhelun auttavan kuplien särkemisessä. Usein käy vain niin, että vuoropuhelun jälkeen poterot syvenevät. Ilmiötä on tutkittu myös Suomessa – ja tutkijoiden mukaan esimerkiksi politiikassa affektiivinen tunnepolitisointi ja polarisaatio ovat lisääntyneet. Käyttövoimansa ne saavat nimenomaan vastapuolen, vihollisen, olemassaolosta. Niinpä on rationaalista pitäytyä kuplassa.

Mielestäni ainoita keinoja pysäyttää kuplautuminen – aivan kuten aikoinaan kansalaissodan jälkeen, jolloin suomalainen polarisaatio oli jyrkimmillään – olisi yhteisen uuden vihollisen löytäminen. En tarkoita tällä vihollista sotamielessä, vaan jotakin abstraktimpaa. Itse olen pyrkinyt koko ajan tuomaan esille sitä, miten talouskasvun armoton doktriini orjuuttaa ja uuvuttaa ihmisiä. Tapahtuu historiasta tuttu ilmiö: kansalaiset tappelevat, mutta joku nauraa hiljaa itsekseen matkalla pankkiin. Tämä valta ja sen harjoittajat tuntuvat kuitenkin etääntyneen niin kauas omaan sfääriinsä, että heitä on melkein mahdotonta saada oikeasti näkyviin. Aivan kuten ihmiset eivät tajua sitäkään, että suurin osa maailman varallisuudesta on johdannaisia.

Sivuat kirjassasi myös keski-ikää ja sen epämääräisehköksi muuttunutta asemaa vanhuuden ja nuoruuden välissä. Miksi keski-iästä on tullut epämääräinen kausi x-sukupolven edustajan elämässä? Mikä keski-iässä on sinusta ollut yllättävää tai erilaista kuin mitä nuorena keski-iästä ajattelit?

Ihmiselämässä käy kuten lasten kasvaessa - yhtäkkiä olet vanha. Mediaympäristö musiikkeineen ja elokuvineen ei ole muuttunut niin paljon 80-luvulta tähän päivään kuin se muuttui sitä ennen. Siksi minun ja suureen ikäluokkaan kuuluvan äitini sukupolviero on paljon jyrkempi kuin minun ja poikieni ero. Äitini rakastaa esimerkiksi Georg Malmsténin Aallokko kutsuu -valssia. Minun pieneen mieleenikään ei tullut nuorena diggailla valsseja, kuljin mustissa vaatteissa ja naama kalpeaksi puuteroituna korvissani Sonyn Walkmanit, joista kuuntelin Japan-syntikkayhtyettä.

Jännä kyllä, monet kasaribändeistä kolahtavat yhä tämän päivän nuorille ja tuolloinen tyylini olisi vieläkin radikaali ja kelpaisi mennen tullen Flow'hun.

Kun suurta sukupolvimuutosta ei tähän mennessä tunnu tapahtuneen ainakaan populaarikulttuurissa ja muodissa, ikäisteni ihmisten on vaikea sijoittaa itseään mihinkään kategoriaan. Lisäksi ikäsyrjintä tekee vanhenemisesta riskialtista ja halveksittua puuhaa. Vanheneminenhan tavallaan sotii talouskasvun ja kehittymisen eetosta vastaan. Se on luuseriutta, joka minun näkemykseni mukaan heijastuu alitajuisella tavalla jopa vanhustenhoitoon asti.

Ulkoisen suhteellisen stabiilin muuttumattomuuden alla käynnissä on toki tukku näkymättömämpiä ja tavallaan syvällisempiä muutoksia. Tällaisia ovat esimerkiksi sukupuoli-identiteetin binääriyden pirstoutuminen, joka saa monet ikäiseni kertakaikkisen kuohuksiin."

"Kukaan ei haluaisi kuulua kerhoon, jossa on jollakin tavalla jäsen."

Individualistisessa kulttuurissa vapaus mielletään nimenomaan valinnanvapaudeksi. Siksi myös identiteettien suhteen tilanne on tämä: vallalla on – ei marxilaisuus, vaan grouchomarxilaisuus. Kukaan ei haluaisi kuulua kerhoon, jossa on jollakin tavalla jäsen. Heti kun tulee määritellyksi jonkin ominaisuuden perusteella, tuntee ahdistusta, joka on aivan aitoa.

Erityisesti ikään ja sukupuoleen liittyvät asiat, jotka on mielletty ikään kuin lihaan kirjoitetuiksi, tuntuvat monesti epäoikeudenmukaisilta ja vääriltä. Itsestänikin tuntuu usein tältä. On ahdistavaa tulla luokitelluksi ja luetuksi heteronaisena ikään kuin oletusarvona. Yhtä ahdistavaa on keski-ikäisen ihmisen rooli, jossa pitäisi hillitä itsensä ja käyttäytyä iän mukaisella arvokkuudella, leikata tukka ja ostaa kiikkustuoli. Ymmärrän, että tällainen käytös myötäilee sitä biologisen luopumisen prosessia, mikä vanhenemiseen liittyy, mutta ei voi mitään – se tuntuu pahalta. 

Olet pitkään työskennellyt vapaana toimittajana. Minkälainen on mielestäsi vapaan toimittajan asema Suomessa?

Tämä on raskas prekaaripositio, jota erittelen enemmän kirjassani. Prekaarius yhdistää minut myös omien nuorteni kokemuksiin, ylipäätään omaa paikkaansa tässä soistuvassa maaperässä etsivään z-sukupolveen. Raskainta on itsensä myyminen ja pakko niellä ammattiylpeyteen liittyvät asiat “asiakas on aina oikeassa” -tyyliin. Niin ikään olet aina juuri niin hyvä kuin viimeinen työsi. Ja tietenkin joudut tekemään työtä ilman työterveyshuoltoa, työyhteisöä ja kunnon sosiaaliturvaa - palkkioilla, jotka ovat pahimmillaan 1/10 siitä, mitä vakituinen työntekijä tienaa.

Onneksi on myös vapaus säädellä omaa työtahtiaan, ottaa vapaata ja nukkua pitkään, koska olen yövirkku. Otan myös mielelläni päivätirsat ja lisäksi kuljen joka päivä mukavissa pieruverkkareissa. 

Mitä sellaista työskentelyapuraha mahdollistaa, minkä tekeminen olisi muuten ehkä hankalaa tai hidasta?

Olen ehdottoman monomaaninen ihminen. Olen liki varma, että useimmat ovat sellaisia. En usko, että kukaan pystyy tekemään kahta, saati kolmea asiaa yhtä aikaa – ainakaan hyvin. Sukkulointi katkaisee keskittymisvirran ja tutkimusten mukaan keskeytyksen jälkeen ihmisellä kestää yli kaksikymmentä minuuttia saada taas entisestä flow’sta kiinni. Minulla ei olisi mitenkään varaa irrottaa montaa kuukautta työskentelyaikaa kirjan kirjoittamiseen ilman apurahaa.

Haaveilen, että joskus pääsisin kirjoittamaan residenssiin. Tosin saattaa olla, että kauniissa paikassa nauttisin vain kauniista paikasta, enkä kirjoittaisi sanaakaan.

Mistä aiheista aiot seuraavaksi kirjoittaa? Tai mistä haluaisit kirjoittaa seuraavaksi?

Minua kiinnostaa suunnattomasti identiteettipeli. Olisiko ihmisen vielä mahdollista kiinnittyä identiteettiin yhtä lujasti kuin ennen – ja olisiko se avain uuteen yhteisöllisyyteen? Ilman yhteisöllisyyttä on mahdotonta ratkaista ihmiskunnan suurimpia ongelmia. Riitelyn on loputtava. Valitettavasti yleensä on niin, että eniten ihmiset turvautuvat toisiinsa ja tekevät yhteistyötä onnettomuuden ja puutteen hetkellä.

Tällainen identiteetti edellyttäisi, outoa kyllä, nykyisen kasvun eetoksen täydellistä kyseenalaistamista. Tämäkin on helpommin sanottu kuin tehty, koska voi olla, että talouskasvu on vain kaiku siitä uteliaisuudesta ja ahneudesta, joka on vienyt ihmiskuntaa eteenpäin. Mutta kuten englantilainen sanonta kuuluu: ”Curiosity killed the cat” – ehkä me olemme tuo kissa.

Mutta kirjoittaisinko tästä tietokirjan vai voisinko käsitellä tätä jopa kaunokirjallisin keinoin? Hyppy jälkimmäiseen pelottaa. Olenko tarpeeksi taitava kyetäkseni noin vaativaan lajiin? Onneksi on autofiktio…

Kuka?

Asta Leppä on toimittaja ja kolumnisti, joka on perehtynyt viime vuosina yhteiskunnallisiin aiheisiin.

Leppä on juuri julkaissut Surujen Suomi -podcastin Yle Areenassa, jossa hän käsittelee surua ja mielenterveyttä. Leppä palkittiin joulukuussa 2021 Amnesty International Suomen Kynttiläpalkinnolla dokumentaarisesta radiosarjasta Köyhä Suomi, joka esitettiin Ylellä vuonna 2021 ja on edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa. Lepän kirjalliseen tuotantoon kuuluu asiatekstejä, esseistiikkaa ja fiktiota.

Kirjat:

• Aivan äksänä ‒ kun huomasin kuuluvani sukupolveen (Kirjapaja, 2022)
• Simpukka ja yhdeksän muuta soittoa (Helmivyö, 2020)
• Sävyttömät sanat ‒ kun vastakkainasettelut saivat vallan (Kirjapaja, 2019)
• Voittajien varjot ‒ elämää eriarvoisten tasavallassa (Kirjapaja, 2017)
• Sinä et hävinnyt (Otava, 2008)

Apurahatarinoita-sarjassa esitellään Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) tukemien apurahansaajien elämää ja työtä. Tiedonjulkistamisen apurahoilla tuetaan monipuolista, monikanavaista ja uutta luovaa tietokirjoittamista sekä muuta tiedonjulkistamista.

Teksti: Suvi Lahtonen 
Kuva: Suvi Elo