Vuosikymmenien arkistotyö ei saa unohtua, ajattelivat Anne Bergman ja Carola Ekrem ja kokosivat suomenruotsalaisen juhlaperinteen pinkkien kansien väliin. Oma kenttätyö, arkistotieto ja digitoidun materiaalin tutkiminen tuottivat jättiopuksen.
Svenska Litteratursällskapet i Finlandin monivuotisille arkistonhoitajille myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 2021 ennennäkemättömän laajasta suomenruotsalaisia juhlia ja juhlaperinteitä kartoittavasta teoksesta Stora finlandssvenksa Festboken (SLS/Appel Förlag 2020). Folkloristit Anne Bergman ja Carola Ekrem tarjoavat kiehtovan katsauksen almanakkaan ja elämän kiertokulkuun liittyvistä juhlista eri aikoina eri yhteiskuntaluokissa.
Carola: Työskentelimme noin neljäkymmentä vuotta yhdessä Svenska Litteratursällskapetin eli SLS:n arkistossa. Anne tutki muun muassa satuja ja kansanlauluja, minä sananparsia, lasten perinteitä ja leikkejä. Työskenneltiin myös asiakaspalvelussa. Mediasta tuli jatkuvasti kyselyjä juhlista, ja kaikki perinteeseen liittyvät muutokset ja uutuudet piti dokumentoida. Oltiin kirjoitettu kirjoja, minä esimerkiksi arkiston historiikin, ja kaikenlaisia pikku artikkeleita, mutta ei kokonaiskuvaa juhlaperinteistä. Huomasin, että Anne oli kirjoittanut paljon joulusta ja ajattelin, että tekstithän menevät ihan hukkaan, ellei niistä tehdä jotain suurempaa.
Anne: Pohdittiin, että kun me siirrytään eläkkeelle ja lopetetaan, kukaan ei tunne arkistoja yhtä hyvin kuin me.
Carola: Ajateltiin, että tehdään komea juhlakirja. Prosessi kesti kymmenisen vuotta. Kaikki tekstit ovat uusia ja perustuvat vanhaan ja uuteen materiaaliin.
Anne: Pidettiin silmät auki ja etsittiin koko ajan uutta materiaalia lehdistä, netistä, kaupoista. Kansalliskirjaston digitoitu lehtiarkisto on hieno, nyt myös osa Unescon aineetonta kulttuuriperintöä. Luettiin lehtiä tuhansia tunteja! Olen käynyt monissa arkistoissa eri puolilla maailmaa, mutta mistään ei löydy yhtä hienoa digitoitua arkistoa.
Carola: Lehdistä löytyy pitkiä juttuja eri yhteiskuntaluokkien juhlatavoista. Ennen ajattelin, että kulta- ja hopeahääpäivä oli ylimystön juhlia, mutta niitä viettivätkin kaikki nikkarit maaseudulla, luotsit ja tavalliset ihmiset.
Anne: Aiemmat kirjoitukset, esimerkiksi Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto, käsittelivät vain kansan kulttuuria, mutta me yritettiin saada mukaan koko spektri, se, miten perinteet ovat vaihdelleet eri yhteiskuntaluokkien välillä. Yleensä on ollut niin, että yläluokan juhlat ovat levinneet alempiin luokkiin. Sitäkin olemme kuvanneet.
Kenttätutkimusta kansan parissa
Carola: Kun SLS perustettiin 1885, suomenruotsalaisia perinteitä alettiin ottaa talteen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tapaan. Kentälle lähetettiin keräilijöitä, ja siitä syntyi valtava materiaali, joka kattoi kaikki juhlat ja monet muut asiat. Aikojen myötä arkisto kasvoi. Ihmisille lähetettiin myös satoja perinnekyselyjä. He osallistuivat niihin mielellään ja kirjoittivat pitkiä vastauksia. Ne ovat hienoa materiaalia.
Anne: Mekin tehtiin kenttätyötä joka vuosi.
Carola: Se oli ennen vahva osa perinnearkiston työtä. Tutkittiin paljon muutakin kuin juhlia. Kentällä kaikesta sai paremman kuvan.
Anne: Käytiin Uudellamaalla, Turunmaalla, Pohjanmaalla, Ahvenanmaalla. Yksi paikka ei ollut parempi kuin toinen. Ei tehty eroa eri yhteiskuntaluokkien välillä, mutta vähemmän oltiin porvariston ja yläluokan parissa.
Carola: Asuttiin ihmisten kodeissa ja osallistuttiin ajankohtaisiin tapahtumiin, alkutalvesta laskiaisen viettoon. Laskiaispullia syötiin niin paljon, ettei ne ole sen jälkeen maittaneet! Niitä tarjottiin joka pirtissä. Samanlaista kenttätyötä ei enää tehdä. Se oli ennen sosiaalista mediaa.
Anne: Meidän aikana folkloristiikka muuttui paljon tieteenalana. Kun ennen kyseltiin ääni väristen, että muistatko, millaisia lauluja isovanhempasi lauloivat, niin 80- ja varsinkin 90-luvulla tapahtui iso muutos. Vanha ei ollut parempaa tai arvokkaampaa kuin uusi.
Carola: Ennen etsittiin aarteita – vanhimpia balladeja, sananlaskuja, satuja – mutta meidän aikana kyseltiin, miten sinä vietät juhlia nyt.
Anne: Tänä päivänä toimittajat kysyvät usein tulevaisuudesta. Heitä kiinnostaa, miten joulua vietetään tulevina vuosina ja millaisia trendejä on näkyvissä.
Samat juhlat maasta toiseen paikallisin nyanssein
Anne: Kaikki Suomessa vietetyt juhlat eivät mahtuneet kirjaan, vaan osa piti rajata pois. Minä kirjoitin almanakkaan sisältyvistä juhlista ja Carola ihmiselämään liittyvistä. Olen saanut kritiikkiä siitä, että kirjassa ei kerrota rapujuhlista tai kyläjuhlista. Niitä on valtava määrä. Jos ne olisi otettu, olisi pitänyt kertoa myös taiteiden yöstä ja festivaaleista ynnä muista.
Carola: Minä kirjoitin juhlista niin kuin etnologit ja folkloristit ovat elämää kuvanneet. Aletaan vauvaperinteistä ja mennään kasteen kautta kuolemaan saakka. Olen kirjoittanut myös ystävänpäivästä ja Halloweenista.
Anne: Meiltä kysytään usein, muistuttavatko suomalaiset juhlat ruotsalaisia. Elämä on aika samanlaista Pohjoismaissa, ja juhlat ovat aina elämän peili. On samat kristilliset perinteet ja almanakka, mutta myös kansallisia eroja. Perinteet eivät synny spontaanisti, vaan tarvitaan organisaatioita ja yrityksiä muodostamaan kansallisia symboleja. Esimerkiksi mämmistä tuli suomalainen perinneruoka 1950-luvulla. Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi kansallisia symboleja, ja mämmi sopi tähän hyvin. Siitä ei olisi tullut kansallista perinnettä, elleivät leipomot eri puolella maata olisi alkaneet valmistaa sitä pääsiäisen aikaan ja edistäneet sitä erityisenä suomalaisena ruokana.
Carola: Baby showerit, Halloween ja ystävänpäivä ovat tuontijuhlia, ne ovat melko samanlaiset koko maailmassa.
Anne: Äitienpäivään liittyy Suomessa erityispiirteitä. Missään muussa maassa ei myönnetä mitaleja äideille. Tavan aloitti Mannerheim.
Carola: Pyhäinpäiväkin on tummempisävyisempi Suomessa kuin Ruotsissa.
Anne: Vain Lucia lanseerattiin aikanaan tietoisesti suomenruotsalaisena juhlana.
Arkistonhoitajan työnkuva kapeutunut
Carola: Me oltiin viimeisiä, jotka keräsivät perinnemateriaalia systemaattisesti. Arkistotyö on muuttunut. Enää ei panosteta samalla tavalla arkistonhoitajien omaan tietämykseen. He eivät tee enää itse tutkimusta, vaan vain tuovat materiaalin muille tutkijoille. Viime vuodet työssä olivat hyvin turhauttavia. Ei saanut ajatella tai suunnitella itse.
Anne: Olen samaa mieltä.
Carola: On itse asiassa ihme, että kirja valmistui kaiken muun arkistotyön ohella.
Anne: Sinun osuutesi oli melkein valmis, kun jäit eläkkeelle, minun osuuteni ei ollut lähellekään valmista, kun minä jäin eläkkeelle. Mutta kirjoittaminen oli hauskaa, ei yhtään haitannut tehdä täysiä työpäiviä kotona. Halusin tämän kirjan, oli ihanaa vain istua ja kirjoittaa.
Carola: Kaikki meidän tietämys on nyt pinkkien kansien välissä. Ollaan tehty tehtävämme tuleville sukupolville. Festboken on meidän näkemys, testamentti ja työpanos.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan esityksestä. Palkinnot myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Jaakko Lukumaa
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
