Luonnonsuojelubiologi Panu Halme ei panttaa tietämystään tai tunteitaan ympäristöasioista puhuessaan. Se ei miellytä kaikkia. Siitä huolimatta ”whistleblower” ei vaikene.
”Suomi on monesta syystä sellainen yhteiskunta, jossa suuri osa asiantuntijoista ei voi kommentoida oman alansa kysymyksiä rehellisesti julkisuudessa. Minä voin. Koen, että sitä etuoikeutta on pakko käyttää.”
Tutkija, aktivisti, vaikuttaja vai aktiivinen luontovaikuttaja, kas siinä pulma, miten kuvata Jyväskylän yliopiston luonnonsuojelubiologian ja luonnonvarojen käytön kestävyyden yliopistonlehtoria Panu Halmetta. Agendatutkijaksikin häntä on parjattu, eli tieteentekijäksi, joka sekoittaa tutkimustulokset mielipiteisiinsä. Halme ei vihapuheesta ja iskuista hätkähdä.
Hän ei myöskään arkaile esittää tunteitaan puhuessaan sukupuuttoaallon pysäyttämisestä ja asiattomasta metsien ojittamisesta. Hän on ottanut metsähakkuut ja puronvarret suurennuslasinsa alle ja älähtänyt viranomaisten kynäilemistä laintulkinnoista.
"Halmeen mielestä tutkijan kannattaa toimia useilla foorumeilla, jos haluaa vaikuttaa yhteiskunnallisesti."
Halmeen toimintatapa herättää jupinaa paitsi poliitikkojen myös tutkijoiden piirissä, sillä monen mielestä tutkijan tulee pysyä lestissään eli tutkimustuloksissaan; hoitakoon vaikkapa taiteilija ihmisten mieliin suuntaavan vaikutustyön.
Ahdas tutkijan korsetti ei Halmetta kiinnosta. Hän on, omin sanoin, tutkija ja vaikuttaja. Piste. Sen lisäksi hän on tietokirjailija, teatterintekijä ja opettaja. Halmeen mielestä tutkijan kannattaa toimia useilla foorumeilla, jos haluaa vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Suomessa se ei monesta syystä kuitenkaan onnistu.
Miksi Lahdessa vuonna 1979 syntynyt ja Jyväskylässä asuva yliopistonlehtori uskaltaa taistella tuulimyllyjä vastaan toisin kuin moni muu? Mikä estää asiantuntijoita ja tutkijoita käyttämästä rohkeasti puheoikeuttaan? Syitä löytyy niin rakenteista kuin arvotuksista. Halme kertoo, miten puhumisen kahleita voisi murtaa.
Suomessa rakenteellisia valuvikoja tutkijoiden tukemisessa
Panu Halme tunnistaa isoja eroja Suomen ja Ruotsin yliopistojärjestelmissä – naapurimaan eduksi. Auts. Esimerkiksi tutkijoiden työllistämisessä Suomi epäonnistuu surkeasti naapuriin verrattuna.
”Kun tutkija väittelee Ruotsissa ja jää tiedeuralle, hänet tavallisesti vakinaistetaan yliopistossa kahden neljän vuoden sisällä, toisin sanoen kymmenen vuotta aikaisemmin kuin meillä. Rahatilanne ei ole heillä niin paljon parempi, vaan kyse on kulttuurista”, Halme toteaa.
Suomessa tutkija saattaa sinnitellä pätkätöissä jopa viisikymppiseksi.
”Toinen seikka on se, että Suomessa hirveän iso osa soveltavaa tutkimusta tekevistä tutkijoista on ohjattu ministeriöiden peukalon alle sektoritutkimuslaitoksiin. Esimerkiksi Suomen ympäristökeskus on ympäristöministeriön ja Luonnonvarakeskus maa- ja metsätalousministeriön alainen. Ruotsissa sektoritutkimuslaitosten kaltaisia asioita ratkoo Sveriges Landbruksuniversitet, joka on yliopisto ja jonka vapaus on sen takia korkeampi.”
Jos yliopisto on tutkijan palkanmaksaja, se odottaa, että ollaan vapaita ja kriittisiä. Jos taas palkka tulee ministeriöstä, ministeriön alaisen laitoksen työntekijä tuskin innostuu arvostelemaan ohjaavaa ministeriötä. Sama pätee pätkätyöläiseen, jonka toimeentulo on riippuvainen rahoituksesta. Kuka haluaa arvostella rahoittajaansa ja torpedoida toimeentulonsa?
Tarkoittaako tämä sitä, että Suomessa on rakenteellista vaientamista? Onpa hyvä termi, Halme lausahtaa mietteliäänä.
Vakituinen työ lisää vapautta
Panu Halmeen oman toiminnan vapausaste kasvoi samalla hetkellä, kun hänen virkansa vakinaistettiin vuonna 2021. Yliopistonlehtorina hänen ei tarvitse pelätä menettävänsä pestiään, jos hän nostaa esiin epämukavia asioita, kuten viranomaisten tekemiä kestämättömiä laskelmia luontotyypeistä tai virheellisiä tulkintoja metsälaista.
”Minusta on tullut ’whistleblower’. Virkamiehet ja tutkijat ottavat yhteyttä ja vuotavat minulle asioita, joita he itse eivät voi tai uskalla tuoda esiin.”
Uskalluksen tai puhemahdollisuuksien puute vaivaa joitakin Halmeen tutkimusryhmän nuoria tutkijoitakin. He eivät halua kokea samanlaista häirintää ja höykytystä kuin pomonsa.
”Monta nuorta tutkijaa auttaisi, jos lausuntoja ja ulostuloja tehtäisiin yhdessä. Eihän asioita tarvitse aina tehdä yksin. Minuakin auttaisi usein, jos olisi työpari, joka sanoisi, että olen samaa mieltä vähän eri näkökulmasta. Se lisäisi uskottavuuttakin.”
Halme toivoo, että tutkijat osallistuisivat julkiseen keskusteluun laajalla rintamalla ja toisivat mukaan koko persoonansa. Yliopistot voisivat puolestaan vahvistaa tutkijoiden aktiivisuutta lisäämällä paukkuja yliopistojen kolmanteen tehtävään, yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen.
Kööpenhaminassa tutkijoille vahvaa viestintätukea
Panu Halme valmistui filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksesta. Vuoden 2012 hän vietti Kööpenhaminan yliopistossa post doc -tutkijana 40 tutkijan yksikössä. Heidän työtään tuki täysipäiväinen viestintävastaava, joka oli opiskellut sekä biologiaa että viestintää. Kyseinen communications officer istui samoissa lounaspöydissä ja seminaareissa ja teki tutkijanuraa käynnistelevään Halmeeseen lähtemättömän vaikutuksen.
”Olin menossa seminaariin, jossa puolet oli tutkijoita ja puolet Pohjoismaisen ministerineuvoston väkeä. Kerroin viestintävastaavalle, että mun on pidettävä esitys ja koen sen vaikeaksi, en ole koskaan puhunut poliitikoille. Hän sanoi, että anna aineisto minulle, niin teen esityksen, viimeistellään se yhdessä. Olin ihan monttu auki, että minulla oli sellainen viestintätuki.”
Tällä hetkellä Halme työskentelee Jyväskylän yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa, jossa on lähemmäs 400 tutkijaa ja ”puolitoista” henkilöä viestinnässä. Sanomattakin selvää, ettei heillä ole aikaa tukea tutkijoita Kööpenhaminan malliin.
Tutkijoita on kuitenkin koulutettava yhteiskunnallisessa keskustelussa, Halme korostaa. Aktiivisuudesta pitää myös seurata meriittiä, josta on hyötyä rekrytoinneissa. Perinteisesti tutkijat tähtäävät urallaan joko professuureihin tai opetukseen. Voisiko yliopistoissa olla tarjolla vakituisia pestejä, joissa painotettaisiin vahvaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta?
"Niin ihmisille kuin luonnolle olisi parempi, jos yhteiskunnassa saisi puhua vapaasti."
”Siirtäkää osa sektoritutkimuslaitosten rahoituksesta yliopistoihin sellaisiin yliopistotutkijan tehtäviin, jotka tukevat kolmatta urapolkua ja joissa kolmasosa ajasta kuuluu yhteiskunnallisen vuorovaikuttamisen piiriin.”
Tutkijat ja asiantuntijat näkevät kauas tulevaisuuteen, Halme muistuttaa, pidemmälle kuin poliitikot, yritykset tai yksittäiset kansalaiset, jotka edistävät usein lyhytnäköisesti omaa asiaansa. Niin ihmisille kuin luonnolle olisi parempi, jos yhteiskunnassa saisi puhua vapaasti. Panu Halme saa. Ei hän kuitenkaan yksin tuulimyllyjä kaada.
Teksti: Helen Partti
Kuvat: Liisa Takala
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
