Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 2018: Perttu Immonen kirjoittaa ruohonjuuritason historiaa

26.9.2018

Perttu Immonen on historiantutkija ja tietokirjailija, aiemmalta koulutukseltaan psykologi.

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi hänelle tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon 26.9.2018 teoksesta Suomen rahvaan historia. Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle.

"Ehkä suurin ero käsittelemäni ja sitä seuraavan aikakauden välillä on siinä, että 1800-luvusta nykypäivään on nähtävissä selkeä teknologinen kehitys, joka on huikea tarina itsessään", pohjustaa tietokirjailija Perttu Immonen. "Tämä edellinen kausi ei ollut semmoinen, vaan luonnon ehdoilla menemistä sekä syklistä rauhan ja sodan vaihtelua."

Suomen rahvaan historia -kirjan kattamia vuosisatoja keskiajalta 1800-luvulle hän vertaa elämänrytmiltään pyörään, joka jatkoi liikettään vääjäämättä. Se näyttäytyy tutkijalle suurelta osin surullisena.

"Hyvät ajat tuntuivat lyhyiltä nykymittakaavassa, usein elettiin vain 10-20 vuotta ennen kuin sota romahdutti sen vähäisen kehityksen, jota oli ehtinyt tapahtumaan", Immonen kertoo.

UTELIAISUUDESTA SYNTYI KIRJA

Aivotutkijana työskennelleen psykologin kipinä kirjoittaa teos populaarihistoriasta syttyi hänen pienen poikansa kysymyksestä.

"Se herätti minut siihen, että tunnen itse asiassa aika vähän menneiden sukupolvien elämää", Immonen muistelee. "Tämä johti sukupuun tekemiseen ja nopeasti huomasin, että siihen menee paljon aikaa jos sitä jatkaa. Ymmärsin, että teen tästä kirjan, jos jatkan."

Immonen päätti jatkaa. Noin kahdeksan vuotta alkuperäisen kipinän jälkeen kirja valmistui. Samana aikana hän oli opiskellut itselleen historiasta tutkinnon.

"Ehkä minulla on semmoinen perusvarmuus tulkita asioita psylogian puolelta, joko ei ole varovaisuutta tai sitten on oikeissa kohdissa", hän selittää leikkisästi.

Immonen kuvailee itseään uteliaaksi ihmiseksi. Uteliaisuus ja kiinnostus ovatkin vieneet hänet opiskelemaan elämänsä aikana montaa täysin erilaista alaa.

"Kyllä minulla varmasti oli kiinnostusta henkilöihin ja yksityiskohtiin jo ennen kuin olen psykologiaakaan opiskellut", hän myöntää. "Vaikea erottaa, mitkä ovat tulleet mistäkin."

DOKUMENTIT AVAAVAT KANSAN ELÄMÄÄ

"Nyky-yhteiskunnassa ei ole rahvasta samassa merkityksessä kuin kirjassa", Immonen selventää. "Sen merkitys on muuttunut vähän halveksuvaksikin nykyään, mutta tässä historiallisessa kontekstissa sen merkitys on ollut erilainen."

Rahvas, eli ruotsiksi allmogen, kuvaa Immosen mukaan sitä ihmisten suurta valtaosaa, joka ei kuulunut aatelistoon, papistoon tai porvaristoon. Sitä käytettiin tuolloin suunnilleen samalla tavoin kuin nykyään kansa-sanaa. Hän lähestyykin tapahtumia käyttämiensä lähteidensä kautta ruohonjuuritasolta.

Yksi tärkeimmistä lähteistä ovat oikeuslaitoksen säilyneet dokumentit

"Sieltä katsottuna historia näyttää toiselta kuin lintuperspektiivistä", Immonen toteaa esipuheessaan.

Yksi tärkeimmistä lähteistä ovat oikeuslaitoksen säilyneet dokumentit. Niistä Immonen on poiminut meheviä tarinoita yksittäisten ihmisten elämästä. Kirkonkirjat auttavat selvittämään sukulaissuhteita ja verodokumentaatio taas antaa jotain osviittaa ihmisten varallisuudesta.

"Voi sanoa, että Ruotsissa tähän aikaan, kun Suomi siihen kuului, oli lähteitä kansaan liittyen harvinaisen paljon. Missään muussa maassa ei ehkä edes onnistuisi tutkiminen tällä tavoin", hän arvioi.

"Toki rahvasta on tutkittukin paljon jo, mutta tämä on suunnattu tavalliselle lukijalle eikä niille, jotka jo tuntevat sen, koska tämä on populaari teos", Immonen selittää.

TAPAHTUMIA SUKUPOLVESTA TOISEEN

Kirja tarkastelee kolmen suvun elämää 1400-luvun lopulta aina 1800-luvun alkuun asti kukin omilla paikkakunnillaan eri puolilla Suomea.

Alkujaan Immonen valikoi vaihtoehtoja sen mukaan, mistä hän selvitti omien sukuhaarojensa tulleen, mutta pian se jäi taka-alalle. Lopulta kirjaan pääsivät Sastamala, Rantasalmi ja Kokkola, koska ne edustavat erilaisia ympäristöjä eli jokivartta, järviseutua ja merenrannikkoa.

"Suomen mittakaavassa nämä eivät olleet pieniä paikkoja, vaan jossain mielessä jopa keskimääräistä suurempia. Suomi oli niin maaseutumaa ja kaupungit olivat hirvittävän pieniä", vertaa Immonen.

"Rantasalmi oli esimerkiksi 1700-luvun lopussa oli suurempi kuin Helsinki", hän lisää.

Hän arvioi, että joskus ihmisen elämäntyyliin vaikutti pitäjän sijasta enemmän se, asuttiinko kirkonkylässä vai syrjäisemmillä seuduilla.

Kirjassaan Immonen toteaa, että kenestäkään sen päähenkilöstä ei varmasti olisi kirjoitettu elämäkertaa, elleivät nämä sattumalta olisi joutuneet tähän teokseen.

"Luultavasti nuo rantasalmelaiset ovat omia sukuhaarojani, mutta en enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota, kun kirjoitin kirjaa. Oli itsellekin tärkeää, että kohtelen kaikkia tasapuolisesti", hän kertoo. "Oli monia valintatilanteita, joissa voi valita seuraanko sukuhaaraa vai sitä, mikä on kirjan kannalta kiinnostavampi. Valitsin aina kiinnostavamman polun."

ERIKOISIA SATTUMUKSIA JA ARJEN TAIKAUSKOA

Immosen kirjaa leimaa omaleimainen huumori, joka maustaa yksityiskohdilla isompien tapahtumien käsittelyä. Mukaan mahtuu esimerkiksi tarina huono-onnisesta trumpetistista, joka tuli avustamaan talon ulosmittausta ja joutui talon isännän sekä poikien rusikoimaksi.

Toisaalla kirjassa kerrotaan, miten sotien väenotto aiheutti mieskatoa. Siihen johtivat niin kuolemat taistelukentällä kuin myös toisinaan miesten paot käskyn käydessä. Eräästä suvusta ja sai erään suvun vanhaemännän saapumaan sukunsa edustajaksi. Häntä ei sentään kelpuutettu rintamalle.

"Kaikki tämmöiset itseäni huvittavat tapahtumat yritin sovittaa jollain lailla kirjaan", Immonen kertoo. "Koska siellä on niin paljon sotaa ja kärsimystä myös, niin sen vastapainoksi tarvitsee huumoria."

Immonen painottaa, että positiivisia sattumuksia on yleisesti huomattavasti vaikeampi löytää, koska lähdeaineistoihin niitä ei välttämättä kirjattu muistiin ollenkaan. Jotkin lyhyet kohdat tekstistä ovat vaatineet viikkokaupalla selvitystä ja olleet kirjoittajalle todellisia työvoittoja.

Sen sijaan ikävät asiat kyllä löytyvät tuomiokirjoista. Jotta kuva aikalaiselämästä olisi täydempi, hän halusi elävöittää sitä ottamalla mukaan tapahtumien rinnalle otteita aikakauden arkipuhteesta, uskomuksista ja käytännöistä.

"Taikausko oli arjessa mukana", hän kuvailee. "Jos kirjoittaa näistä ajoista, taikauskoa ei pysty välttämään. Tieteellisestä tiedosta ei rahvaalla ollut käsitystäkään."

Suuri osa vanhemmista uskomuksista on kirjattu muistiin vasta myöhemmillä vuosisadoilla, mutta tutkija voi pyrkiä arvioimaan niiden ikää muun aineiston valossa.

Juuri Immosen liittämät pienet sattumukset ja taustoittavat lisäykset tekevät kirjasta erityisen mukavan luettavan eikä 639 sivun pituus käy ylivoimaiseksi. Aikakausiin liittyvät kuvat, kartat ja piirrokset avaavat nekin historiallista näkökulmaa.

Vaikka Immosen lähtökohtana olikin alusta alkaen kirjoittaa populaarikirja, hän halusi siihen mukaan tieteellisen tarkat lähteet ja viitteet. Viitteistä löytyykin lähes poikkeuksetta vielä muutama virke lisätietoa tapahtumiin.

IDEAN TÄYTYY KANTAA

Isona apuna kirjaprojektille oli Kansallisarkiston digitoinnin edistyminen, joka oli meneillään lähes vuosikymmenen kestäneen projektin aikana. Alkuvuosina Immonen kävi arkistossa tutkimassa mikrofilmejä ja aineistoa, loppuvuosina hän pystyi jo tutkimaan aineistoa kotonaan.

"Sen ansiosta kirjasta tuli rikkaampi yksityiskohdiltaan, koska oli paljon helpompi katsoa niitä suoraan tietokoneelta", hän kiittelee.

Immoselle kirjaprojekti oli vasta ensimmäinen ja hän korostaa rooliaan aloittelevana tietokirjailijana. Seuraava historiallinen teos on kuitenkin työn alla.

"Ainoa neuvo, jonka rohkenen aloittelevalle kirjailijalle antaa, on panostaa alkuperäisidean koetteluun alussa", hän sanoo. "Kirjan perustaksi kannattaa valita mahdollisimman selkeä kysymys tai päämäärä."