Vuoden 2024 valtionpalkintojen saajia esittelevässä sarjassamme ovat vuorossa Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, jotka ovat valokuvanneet suomalaista metsää kolmen vuosikymmenen ajan.
Valokuvaajakaksikon mittava elämäntyö on tuottanut kirjoja, näyttelyitä ja elokuvia, viimeksi valokuvataiteellisen tietokirjan Pohjoistuulen metsä. Pitkäjänteisestä työstään työparille myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto vuonna 2024.
Pohjoistuulen metsä (2023) päättää metsäaiheisen tietokirjatrilogian, jonka ensimmäiset osat ovat Puiden kansa (1997) ja Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009). Mikä on kiinnittänyt teidät metsäaiheisiin?
Ritva Kovalainen: Opiskelimme samoihin aikoihin 1980-luvulla Taideteollisessa korkeakoulussa. Totesimme monien vaiheiden jälkeen, että metsä kiinnostaa meitä. Metsätalous oli silloin paljon tapetilla. Puhuttiin, että suomalainen metsänhoito on maailman parasta. Molempia ärsytti se, että keskusteluista puuttui kokonaan metsän merkitys suomalaisten identiteetille. Sovimme, että teemme jotain metsän kulttuurisesta, henkisestä merkityksestä. Olin lukenut nuorena paljon eräkirjoja ja haikaillut, että perheemme muuttaisi Kirkkonummen-kodista Itä-Suomeen, jossa olisi loppumattomia erämaita.
Sanni Seppo: Minä olen kotoisin Joensuusta Pohjois-Karjalasta. Metsästä tuli minulle jo lapsena jotenkin elämän asia. Leikin puissa häpeällisen pitkään intiaanileikkejä. Nyt olen joka päivä yrittänyt puhua myös kaupunkimetsien puolesta. Niiden ei tarvitse olla isoja, etenkään lapsille, mutta niiden pitää olla lähellä. Metsä on tärkeä äidilleni. Hän on opettanut minulle marjastuksen ja sienestämisen ja millainen henkinen merkitys metsällä on. Metsään mennään silloin, kun on paha olla. Metsällä on parantava voima. Kun olin lukiossa 1970-luvulla, perheemme hankki kämpän Ilomantsista. Sitä ympäröivät metsät olivat hienoa, suurta erämaata. Teitä ei ollut, aluetta piti tutkia kartan ja kompassin kanssa. Nyt lähes kaikki on hakattu.
Ritva: Ei metsän merkitys mihinkään katoa, vaikka sen parissa työskentelisi kuinka pitkään, päinvastoin metsää tuntuu tarvitsevan aina enemmän. Puiden kansaa teimme viisi vuotta. Kiersimme Suomea ja perehdyimme metsän mytologiaan ja myyttiseen puoleen. Siitä seurasi luontevasti Metsänhoidollisia toimenpiteitä, joka tarkasteli metsänhoitoa kriittisesti. Se toimi puolestaan pontimena Pohjoistuulen metsälle, joka kertoo pohjoisesta havumetsästämme. Teoksen kuvat ovat suojelualueilta luonnonmetsistä. Luonnonmetsiä on jäljellä enää vain muutama prosentti maan koko metsäpinta-alasta. Metsän muutoksen näkeminen on ollut järkytys.
Olette tehneet paitsi kirjoja myös esitelleet kuvianne näyttelyissä monissa museoissa eri puolella Suomea. Millaisia kohtaamisia teillä on ollut yleisön kanssa?
Sanni: Varsinkin Puiden kansa sai yllättävän ison vastaanoton. Kuvista tehty näyttely kiersi taidemuseoissa varmaan kymmenellä paikkakunnalla. Palautevihkot ovat ihan mielettömiä aarteita. Näyttelyn kuvat koskettivat ihmisiä, ja he kommentoivat niitä. Kävijöitä oli tavallista enemmän, myös sellaisia, jotka eivät tavallisesti museoissa käy. Metsien mytologia kiinnosti. Näyttely auttoi ymmärtämään, miksi metsät ja puut ovat suomalaisille niin tärkeitä. Meillä on metsäiset juuret.
Ritva: Törmäsimme Puiden kansaa tehdessämme menneisyyteen, josta emme olleet kuulleet sanaakaan lukiossa tai yliopistossa. Tarkastelimme sekä Puiden kansassa että Metsänhoidollisissa toimenpiteissä metsäkysymystä sellaisesta näkökulmasta, jota ei oltu aiemmin juurikaan käsitelty. Missään ei ollut työstetty sitä, miten kotiseudun muutos on vaikuttanut ihmisiin. Metsästä oli puhuttu aina vain hyödyn näkökulmasta, mutta muutoksesta aiheutunut suru oli kiellettyä.
Sanni: Lajien ja biodiversiteetin menetyksestä puhutaan kyllä, mutta ei henkisestä menetyksestä. Ihan kuin kellään ei olisi menetyksen tunteeseen oikeutta. Metsien talouskäyttöä pidetään kyseenalaistamattomana, välttämättömänä asiana, koska se tuo työtä. Nyt meille lankeaa miljardilaskut hiilinielujen häviämisestä, mikä johtuu metsäteollisuudesta. Olisi tärkeää pohtia, kenen hyödystä metsätaloudessa lopulta on kyse.
Pohjoistuulen metsä. Kuvauksia viimeisistä luonnonmetsistä -teoksessa vierailette muun muassa Lapissa Värriön luonnonpuistossa, jonne pääsevät vain tutkijat ja poronhoitajat. Miten teille heltisi lupa?
Sanni: Pääsimme mukaan osallistumalla metsätutkijoiden tutkimusprojektiin Värriön luonnonpuistossa. Meille on ollut tärkeää tutustua juuri metsäasiantuntijoihin, muun muassa Timo Kuuluvaiseen, Tuomas Aakalaan ja Petri Keto-Tokoihin. Heidän kauttaan olemme oppineet ymmärtämään, miten ratkaisevasti, ei pelkästään visuaalisesti, luonnonmetsä poikkeaa talousmetsästä.
Ritva: Kuljimme tutkijoiden mukana Värriössä vuosina 2016, 2017 ja 2018. Teimme viikon tai kymmenen päivän kuvausreissuja. Meille syntyi ajatus, että kuvaamastamme materiaalista kannattaa tehdä jotain isompaa. Jatkoimme kuvaamista myös itärajan tuntumassa säilyneissä luonnonmetsissä. Syntyi Pohjoistuulen metsä.
Millaisina näette taiteen mahdollisuudet metsien tilan edistäjänä?
Sanni: Taiteen tekeminen on siinä mielessä motivoivaa, että saamme yleisöltä koko ajan erittäin hyvää palautetta. Mutta nykyisen luontovihamielisen hallituksen politiikka on aiheuttanut minulle henkilökohtaisen kriisin. On vähän lannistettu olo. Kysyn itseltäni, onko työlläni mitään muuta merkitystä kuin se, että täytän ihmiset surulla, kun he taidettani katsoessaan ymmärtävät, mitä luonnossa tapahtuu.
Ritva: Minä ajattelen, että taide ei vaikuta koskaan suoraan, mutta se muuttaa hitaasti ajatuksia ja maailmaa. Moni metsäalan ihminen on lähtenyt itkien Virpi Suutarin elokuvasta Havumetsän lapset. Uskon taiteen voimaan. Ilmassa on paljon merkkejä siitä, että muutos on mahdollinen. Esimerkiksi jokia ennallistetaan vaelluskaloille.
Sanni: Taide vaikuttaa hitaasti, kyllä, mutta ehdimmekö sitä ennen tuhota kaiken? Kun esimerkiksi Ilomantsissa keskustellaan nyt soiden kohtalosta, ihmiset aktivoituvat ja vastustavat hankkeita, jotka tuhoavat suoluontoa. Täytyy toivoa, että heitä kuunnellaan ja aktiivisuudella on merkitystä. Luonnon hyödyntäminen paketoidaan nyt vihersanastoon, mutta entinen tuhoaminen jatkuu, elleivät ihmiset laajalti herää puolustamaan luontoa.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) esityksestä. Palkinto on valtakunnan korkein kunnianosoitus ansiokkaasta tiedonjulkistamisesta.
Lue lisää vuoden 2024 palkinnoista täältä.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Usva Torkki
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
