Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 2018: Hanna Nikkanen puolustaa faktojen etusijaa

26.9.2018
Hanna Nikkanen ja työryhmä.

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi työryhmälle tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon 26.9.2018 teoksesta Hyvän sään aikana - Mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken.

Hanna Nikkanen toimi Tampereen yliopiston journalistiikan vieraijaprofessorina ja johti opiskelijoiden työryhmää kirjaprojektissa.

"Meitä huoletti ja turhautti lähes kaikessa olemassa olevassa ilmastojournalismissa, että se oli etäistä", tiivistää toimittaja ja tietokirjailija Hanna Nikkanen. "Se oli joko abstraktia tai konkreettista vain kaukaiselle henkilölle."Ilmastonmuutos nousi ykkösvaihtoehdoksi talous- ja luonnonvara-aiheiden edelle.

Juuri tähän Nikkasen yhdessä opiskelijoiden kanssa kirjoittama teos Hyvän sään aikana pyrkii vaikuttamaan. Se yhdistää aiheen faktojen ja ihmisten kautta Suomeen ja käsittelee sitä esimerkiksi energian, ruuantuotannon, liikenteen, asumisen ja kuluttamisen näkökulmista.

"Ilmastojournalismin täytyy asettaa keskeisiä kysymyksiä ja vaatimuksia suomalaisille poliitikoille samalla tavalla kuin talousjournalismi tai politiikan journalismi tekee", Nikkanen painottaa. "Mihin suuntaan kannattaisi tässä tilanteessa tavallaan paukkuja laittaa, jotta systeemimme kestäisi tulossa olevat muutokset?"

PITKÄT ARTIKKELIT JOHDATTIVAT KIRJOIHIN

"Halusin nimenomaan olla uutistoimittaja ja tehdä reissutöitä", Nikkanen muistelee jo nuorena aloittamaansa journalistin uraa. "Se tavallaan monen vuoden aikana vei mina hiljalleen pidempien aiheiden tai isompien kokonaisuuksien pariin."

Ensimmäistä kirjaansa Viaton imperiumi hän alkoi kirjoittaa vuonna 2009. Sen taustalla olivat reportaasit, jotka liittyivät samantyyppisiin aiheisiin.

"Kirjan yhdistävä tekijä oli, että suomalaisfirmat olivat päätyneet tekemään aika nopeita liikkeitä Brasiassa tai Lähi-idässä tai Afrikassa. Raaka-aineiden tai uusien markkinoiden hakeminen kehittyvistä talouksista oli silloin vielä sen verran uutta", hän kertoo.

Nikkasesta alkoi tuntua, että ehkä toimittajan tehtävä on nimenomaan tehdä näkyväksi ja vetää niitä yhteyksiä, jotka selittävät isompaa meneillään olevaa muutosta.

"Niin minusta tuli toimittaja, joka hakeutuu isojen kokonaisuuksien pariin", hän analysoi. Hyvän sään aikana oli hänelle viides kirjaprojekti.

Vuonna 2013 Nikkanen oli mukana perustamassa Long Play -verkkojulkaisua ja toimii tällä hetkellä sen päätoimittajana.

TAVOITTEENA PAINAVAA TEKSTIÄ

"Se oli hirveän antoisa ja todella todella erikoinen vuosi", kuvailee Nikkanen journalistiikan vierailijaprofessuuriaan Tampereen yliopistossa. "Siinä otetaan työelämästä ihminen yhdeksi tosi intensiiviseksi vuodeksi akateemiseen maailmaan."

"Vuoden aikana voi tehdä jonkin yksittäisen projektin aika tehokkaasti. Sellaiseen ei olisi muutoin mahdollisuuksia. Muussa työelämässäni en ikinä pystyisi kasaamaan noin suurta työryhmää ja keskittymään yhteen asiaan", hän arvioi.

Alusta asti ei ollut selvää, että vuoden pääprojektina olisi kirja. Vaihtoehtoina olivat verkkojulkaisu tai pienemmät juttukokonaisuudet. Hajauttamisen tai verkon sijaan kovakantinen kirja tuntui painavammalta myös julkisen vaikuttamisen potentiaalinsa osalta.

Ilmastonmuutos nousi ykkösvaihtoehdoksi talous- ja luonnonvara-aiheiden edelle.Nikkanen huomauttaa, että hän ei ollut ollenkaan aihealueen paras asiantuntijatoimittaja, vaikka olikin siitä juttuja tehnyt.

"Kaikki katastrofielokuvasävyt haluttiin pitää poissa, niitä tarjoillaan ihmisille jo ihan riittämiin"

Yleisesti oli nähtävissä, että toimittajat olivat melko voipuneita ilmastonmuutokseen. Vaikka sitä pidettiinkin tärkeä aiheena journalismille, ajateltiin, että siitä ei lukisi kukaan.

"Tuli vähän uhmakkaasti semmoinen olo, että jossain vaiheessa tämä tulee muuttumaan", Nikkanen sanoo. "Ilmastonmuutoksen keskustelu Suomessa kaipasi suhteellisen merkittävää uudelleenkäynnistämiä. Oli aavistus, että semmoinen hetki olisi tuloillaan."

"Kaikki katastrofielokuvasävyt haluttiin pitää poissa, niitä tarjoillaan ihmisille jo ihan riittämiin", Nikkanen linjaa. "Kuvaus haluttiin pitää normaalina aiheena, joka ei edellytä heti haulikkoon tarttumista, vaan mielummin yhteiskunnallista toimintaa, suhteellisen nopeaa ja rivakkaa sellaista."

PITKÄLLÄ KOKONAISUUDELLA ON PUOLENSA

"Tiimissä oli 21 jäsentä ja minä. Kaikki olivat journalistiikan opiskelijoita, muutama kuvajournalismin puolelta. Ikäjakauma oli vähän päälle 20-vuotiaasta nelikymppiseen", kertoo Nikkanen.

Työryhmää valitessaan Nikkanen kertoo suhtautuneensa siihen kuin työhönottotilanteeseen. Opiskelujen vaiheella ei ollut merkitystä, vaan vaikutelma ratkaisi. Samalla hän pyrki keräämään tiimiin monenlaista tekemisen kokemusta ja tyyliä.

"Keskeisin, mitä opettelemalla opeteltiin oli, miten pitkän jutun rakenne poikkeaa uutisjutusta", vertaa Nikkanen. "Se oli myös monella tapaa vapauttavaa. Siinä pääsee sanomaan asioita, taustottamaan ja tekemään tosi isoja valintoja aiheiden yhdistämisessä. Ne mahtuvat siihen samaan juttuun, koska mitta antaa myöten."

Mukana oli kaksi pääkuvaajaa, jotka olivat kuvajournalismin opiskelijoita. Nikkanen arvioi, että kaikkein kuormittavin homma oli juuri kuvaajilla, jotka joutuivat matkustamaan eniten.

"He jaksoivat tehdä niin paljon, että lopulta kuvien rooli kasvoi sen myötä. Alkujaan kuvia oli tarkoitus olla vähemmän", Nikkanen selittää. Myöhemmin Ella Kiviniemen ottama kirjan kansikuva pakastetusta riekosta Kilpisjärven biologisella tutkimusasemalla sai Vuoden lehtikuva -palkinnon.

TAPAHTUMIA VAILLA PÄÄHENKILÖITÄ

"Päähenkilöitä sinänsä ei ilmastonmuutoksella ole, mikä tekee siitä kertomisen vaikeaksi", Nikkanen painottaa. "On varmaan tavanomainen ja itsestäänkin selvä journalistinen impulssi, että etsitään ihmisiä edes sen verran kun on mahdollista."

Hän kertoo ollessaan huolissaan siitä, tulisiko niitä liian vähän. "Lopulta tuntui balanssilta, että tässä on ihmisiä, mutta läheskään joka luvussa ei ole selkeää päähenkilöä", hän selittää.

Kirjan kolmessa osassa katsotaan ensin nykytilaa, sitten pohditaan suuntaa ja viimeisessä katsotaan tulevaisuuteen.  eri aihealueita käsittelevien artikkelien kautta.

"Olen palannut jälkeenpäin erityisesti kirjan keskivaiheeseen ja olen huomannut, että luen sitä mielelläni. Siinä on todella outo yhdistelmä - ollaan välillä Kevon tutkimusasemalla ja mennään sieltä ilmastopsykologiaan, tunteisiin ja ahdistuspuoleen. Siten ollaan Kilpisjärvellä, josta jatketaan politiikkoihin ja ilmastolapsettomuuden pariin", Nikkanen kertoo.

Surun vaiheet -nimi kuvaakin keskimmäistä kolmannesta osuvasti. Osion tavoitteena oli ilmentää etsikkoaikaa niin hyvässä kuin pahassakin.

"Siinä on kaikki murheenkryynit jotenkin heitettynä samaan soppaan. Ehkä sekopäisyytensä ja outoutensa voimalla se toimii", hän pohtii.

Artikkelien välissä olevat keltaiset sivut syntyivät, kun tiedostettiin, että kirjasta puuttui tiettyjä tärkeitä aiheita ilmastonmuutokseen liittyen.

"Ne ovat sukua faktalaatikoille, joilla saadaan jokin faktakokonaisuus selitettyä tiiviimmin", Nikkanen selittää. "Esimerkiksi päästökauppa-asiat saatiin yhdelle aukeamalle. Se on helppolukuinen, mutta faktojen suhteen painava esitys."

Ne sijaitsevat ihan strategisilla paikoilla, ne usein liittyvät naapureihinsa, usein molempiin niistä. Nikkanen myös kertoo editoineensa niitä vielä kesällä loppusuoralla kirjan taittajan jo hoputtaessa.

VIEVÄTKÖ JUTTUJA TARINAT VAI FAKTAT?

"Tavallaan johtotähtenä Long Playn perustamisessa on huoli siitä, että isoissa jutuissa, joissa ihmiskohtalo ja jokin fakta-aineisto yhdistyvät, tasapaino on keikahtanut", kertoo Nikkanen.

Hän selittää, että usein mediassa yksittäinen ihmiskohtalo päätyy viemään juttua tai tarinallista aineistoa.

"Asiasta kertovien tarinoiden täytyy antaa tilaa faktoille eikä toisinpäin."

"Ei saisi koskaan olla niin, vaan fakta-aineisto määrittä sen, mikä jonkun jutun aihe on. Mistä ylipäätänsä kannattaa ja voi kirjoittaa pitäisi perustua siihen, mikä on asiain tila, mikä on totuus", Nikkanen argumentoi. "Asiasta kertovien tarinoiden täytyy antaa tilaa faktoille eikä toisinpäin."

Sen sijaan usein käy niin, että jutun pohjaksi löydetään kiinnostava henkilö, joka on halukas kertomaan omaa tarinaansa. Nikkanen toteaa, että kaikenlaisia tarinoita saa kertoa, mutta kirjoittajan tulisi aina olla myös rehellinen sille, minkä takia tarinan kertoo ja millaista kokonaisuutta se esittää.

"Erityisesti suurten tiedotusvälineiden journalismissa yleistyvät koskettavat tarinat, jotka pääsevät vähän isännäksi jutuissa", Nikkanen havainnoi. "Siinä on jotain tosi holtitonta. Mitä loppujen lopuksi journalismi päätyy sanomaan maailmasta, jos ensisijaista on koskettaa yleisöä ja vain toissijaista on sanoa jotain, mikä on totta ja mikä on perusteltavissa siinä jutussa?"

22 TYÖVUODEN TULOS

Kirjan tekijöinä lukee Työryhmä ja Hanna Nikkanen. Nikkanen myöntää, että oletus voisi olla toisinpäin. Hän kävi kuitenkin itse vaihtamassa järjestyksen kirjanteon viime metreillä.

"Se oli mielestäni ainoa järkevä ratkaisu", Nikkanen perustelee. "Työryhmä oli 21 ihmistä, jotka antoivat tälle vuoden elämästään aika täysillä. Olisi ollut aika omituista, että mun nimi olisi ollut siinä ennen heitä."

"Se, mitä sillä saatiin, oli monta kertaa enemmän kuin olisin uskaltanut toivoa tai vaatia heiltä", toteaa Nikkanen nyt vuosi sen ilmestymisen jälkeen. "Vaikka alussa kuinka pauhasin siitä, että tämän täytyy olla kouriintuntuva, painava ja kovakantinen, hienosti painettu ja kuvitettu kirja, niin en osannut kuitenkaan ajatella, että saataisiin näin kattava ja vaikuttava kokonaisuus."

LINKIT:

Hanna Nikkanen Twitterissa:
https://twitter.com/hannanik

KIRJAN TIEDOT:

Työryhmä ja Hanna Nikkanen: Hyvän sään aikana - Mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken, Into 2017, 320 sivua.

KUVIA:

https://www.tjnk.fi/sites/tjnk.fi/files/HannaNikkanen_hsa_julkkarit_hels...

TEKSTI: Mikko Suominen

KUVA: Timo Korpi