Elokuvaohjaaja Suvi West on tehnyt dokumenttielokuvia velvollisuudentunnosta ja rakkaudesta kansaansa kohtaan. Samalla hän pohtii, voiko suomalainen taidekenttä ikinä nähdä häntä minkään muun kuin saamelaisuuden kautta.
Ohjaaja Suvi Westille tiedonjulkistamisen valtionpalkinto tuli todellisena yllätyksenä. Hän ei uskonut, että mikään valtiota edustava taho voisi jakaa tunnustusta hänen Eatnameamet-dokumenttielokuvalleen.
”Olin varma, että elokuvaa ei voida poliittisista syistä palkita”, West sanoo.
Eatnameamet nimittäin käsittelee Suomen valtion saamelaisia vastaan harjoittamaa kolonialismia. Dokumenttiprojektin aikana West seurasi vuosien ajan saamelaisten oikeustaistelua eri elimissä. Elokuvan ytimessä ovat maankäyttökysymykset, totuuskomissioprosessi ja pakkosuomalaistamisen ajat. Elokuva julkaistiin vuonna 2021.
Palkintoperusteluissa sanotaan, että dokumentti nostaa esille näkökulmia ja puheenvuoroja, jotka julkisessa keskustelussa jäävät usein piiloon tai ohitetuiksi. Perustelujen mukaan elokuva edustaa ansiokkaasti Suomessa varsin harvinaista yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa, omaa aikaamme kriittisesti tarkastelevaa ja vähemmistön ääniä esiin tuovaa dokumentarismia.
Henkilökohtaisen kunnian ottaminen palkinnosta on vaikeaa, West sanoo. Enemmänkin hän näkee palkinnon julkisena tukena saamelaisten asialle.
”Se, että on löytynyt ihmisiä, jotka ovat käyttäneet omaa positiotaan tukeakseen saamelaisten oikeustaistelua, se on se koskettavin asia siinä.”
West myös kiittelee sitä, että hän sai pitää palkintojenjakotilaisuudessa hyvinkin kriittisen puheen, vaikka kuulijoiden joukossa oli keskustalainen ministeri. Westin mukaan maankäyttöhankkeet, luonnonresurssit ja äänestäjät pohjoisessa ovat keskustalaisille niin tärkeitä, että puolue varmasti vastustaa saamelaisten oikeuksia hamaan loppuun saakka.
”Olen jollain tasolla ylpeä siitä, että Suomessa voidaan antaa korkea-arvoinen palkinto teokselle, joka kritisoi Suomen valtiota, ja että olen turvassa, kun pidän puheen samalla lavalla sellaisen ministerin kanssa, jonka puoluetta kovin sanoin kritisoin.”
Puheen jälkeen monet tulivat kiittelemään Westiä ja osoittamaan tukensa. Keskustalaisministerin kanssa sanoja ei kuitenkaan vaihdettu.
Lapsuuden Utsjoelta kaupunkiin
Lapsuutensa West vietti Utsjoella. West ei kuitenkaan halua juurikaan puhua lapsuudestaan tai perheestään suojellakseen heitä. Ilmapiiri saamelaisia vastaa on liian kireä.
”Aiemmin googlehakuun tuli ensimmäisenä ehdotuksena ”Suvi West alasti”, mutta nyt tulee ”Suvi West perhe”. Olen kuullut muiden saamelaisten kokemuksista, että heidän lastensa päiväkotipaikkoja on annettu ilmi.”
Sen verran West kuitenkin kertoo, että lapsuus oli turvallinen ja normaali, sellainen, jossa taiteellisilla taipumuksilla oli tilaa kasvaa ja kehittyä.
”Lapsena haaveilin toimittajan ja näyttelijän ammateista ja talk-shown vetämisestä. Teininä minun unelma olisi ollut päästä juontamaan Jyrkiä. Se talk-show -unelma oikeastaan elää vieläkin!”
Lukion West kävi Tampereella, ilmaisupainotteisella linjalla. Alla oli jo työkokemusta toimittajana, kun hän myöhemmin haki Inariin saamelaisalueen koulutuskeskuksen elokuvapainotteiselle medialinjalle.
”Sitä kautta dokumenttielokuva tuli elämääni. Jäin siihen koukkuun.”
Helsinkiin Westin vei komediaohjelma Märät Säpikkäät, jota hän teki Anne Kirste Aikion kanssa. Huumoriohjelmassa oli sketsejä, haastatteluja ja suomalaisia hittejä pohjoissaameksi sanoitettuina.
”Minulle oli todella tärkeää päästä Helsinkiin. Sain viimein ammatillisen yhteisön ympärilleni. Nautin paljon siitä, että sain olla muiden tekijöiden seurassa.”
Nyt Märkien säpikkäiden kaltaisen ohjelman tekeminen ei olisi enää mahdollista, West sanoo.
Poliittinen ilmapiiri on kärjistynyt ja muuttunut epävakaaksi. Saamelaisia ei ole naurattanut enää moneen vuoteen.
Haastattelu Westin kanssa tehdään alkukeväästä 2023, vain kaksi päivää ennen kuin perustuslakivaliokunta kaataa saamelaiskäräjälakiesityksen.
Edeltävä puolivuotinen on ollut raskas saamelaisille, West sanoo. Suuri määrä ihmisiä on omistanut kaiken aikansa disinformaation korjaamiseen ja saamelaiskäräjälain ajamiseen. Se aika on pois omista töistä, omista sosiaalisista suhteista sekä myös oman kulttuurin eläväksi elämisestä.
”Uskon, että kun tämä on ohi, jäljelle jää vain iso joukko uupuneita ja traumatisoituneita ihmisiä.”
Aina ensin saamelainen
Kiristyneestä poliittisesta tilanteesta kumpusi myös tarve tehdä Eatnameamet-elokuva. Westillä oli voimakas tunne siitä, että hänen pitäisi käyttää tarinankerronnan työkalujaan yhteisönsä hyväksi.
”Ei kukaan saamelaisyhteisöstä ole vaatinut minulta poliittista aktiivisuutta. Se tulee kollektiivisesta rakkaudesta kansaa kohtaan, halusta tehdä jotain sen eteen.”
Samalla hän tiesi sinetöivänsä entisestään profiilinsa ensisijaisesti saamelaisena.
Kyse on monia muitakin saamelaisia askarruttavasta dilemmasta. Voiko saamelaistaiteilija olla pelkkä taiteilija, ilman saamelais-etuliitettä? Onko saamelaisen tekemä taide aina poliittista? Saako saamelainen tehdä epäpoliittista taidetta?
Ei West olisi voinut tehdä mitään muuta kuin Eatnameametin. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että muunlaiset taiteelliset projektit olivat hyllyllä vuosien ajan. Westiä henkilökohtaisesti kiinnostaisi kertoa myös jotain aivan toisenlaisia tarinoita.
Ja vaikka West tekisikin jotain täysin epäpoliittista ja fiktiivistä, niin nähtäisiinkö sitä siltikään tasavertaisena taiteena suomalaisella taidekentällä?
”Olen yrittänyt pääni puhki miettiä, miten minut nähtäisiin ammattilaisena eikä saamelaisena. Luulen, että minun on mahdotonta päästä siitä etnisestä lokeroinnista eroon”, West sanoo.
”Minut on koulutettu samalla tavalla kuin suomalaiset kollegani ja koen olevani yhtä hyvä tekijä kuin muutkin. Silti alalta tulevat sähköpostit koskevat lähinnä sitä, että voitko tulla kertomaan saamelaisuudesta tai tarkistaa, meneekö tämä suomalaisten kirjoittama saamelaisrooli oikein. Minuun otetaan yhteyttä, kun pitää löytää “joku saamelainen” kameran eteen sivurooliin tai saada ilmaista konsultointia kulttuurista, jotta suomalaiset voisivat hyödyntää sitä omissa hankkeissaan. Se on nöyryyttävää omaa tarinankertojuuttani kohtaan ja osaamiseni hukkaamista.”
Tuntuu tavallaan siis nurinkuriselta puhua jälleen haastattelun täydeltä saamelaisasioista. Tällä hetkellä tilanne ei kuitenkaan voisi olla Westin mukaan toisinkaan.
”Tilanne on niin hirveä, että puhun mieluummin näistä lakiasioista kuin omista töistäni. Tämä tulee jättämään pitkät haavat saamelaisyhteisöön. Onhan tämä aivan mahdotonta, että meidät laitetaan taistelemaan oman päätäntäelimemme puolesta, joka päättää kieleen ja kulttuuriin liittyvistä asioista, mutta jolla ei ole edes oikeasti poliittista valtaa.”
Takaisin Utsjoelle
Helsinki-vaihe kesti kymmenen vuotta. Loppupäästä se alkoi tuntua jo liian pitkältä. West kaipasi takaisin joenvarteen pohjoiseen, omiensa pariin. Sinne hän lopulta perheineen muutti, omakotitaloon, jonka ikkunoista näkyy jokea ja tuntureita.
”Omieni pariin tarkoittaa sekä esivanhempieni maata, eli samoja paikkoja missä esivanhemmat ovat liikkuneet, mutta myös kieltä ja kulttuuria.”
Päätökseen vaikutti myös se, että West halusi lastensa kasvavan turvallisesti saamelaisiksi, sellaisessa yhteisössä, missä saamelaisuus ei ole outoa tai erotu joukosta, vaan luonnollinen osa elämää.
Westin mukaan kaupunkisaamelaisia kohdellaan julmasti esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, missä heidän saamelaisuuttaan toistuvasti kyseenalaistetaan.
”Helsingissä siitä saamelaisuudesta saatetaan jopa tehdä sellainen show. Saamenpukuun pukeutuva lapsi on kuin huutomerkki, jonka pitää esiintyä ja jota saa kuvata. Täällä Utsjoella minun ei tarvitse stressata, mitä tapahtuu, kun lapsi pukee puvun päälle.”
Tosin Saamenmaallakin on voinut joutua toiseuttamisen kohteeksi. Hän itse muistaa, kuinka tutkijat, toimittajat ja turistit eksotisoivat ja objektifioivat häntä lapsena. Lapinpukuun pukeutunut lapsi saatettiin pysäyttää kadulla ja kaapata valokuvattavaksi.
Kollektiivisuudesta kohti itseä
Eatnameamet oli kuormittava, mutta myös voimaannuttava prosessi. West kuvailee sitä lähes yhtäjaksoiseksi, vuosia kestäneeksi flow-tilaksi, jossa hän vain eli ja hengitti saamelaisten oikeustaistelua. Kokemus oli voimakas, jopa henkinen, West kuvailee.
Myös vastuu oli valtava.
”Pelkäsin, että teemme jotain, joka voisi jopa pahentaa tilannetta. Kannoin huonoa omatuntoa myös rahoituksen saamisesta. Saamelaiselokuvaa rahoitetaan niin vähän, joten tiesin, että minun saamani rahoitus oli muilta pois.”
Nyt työn alla on syksyllä ensi-iltansa saava dokumenttielokuva, joka kertoo repatriaatiosta ja museomaailmasta. Siinä seurataan saamelaisesineiden paluuta saamelaisten pariin.
Sekin on siis jälleen saamelaisten asioita käsittelevä elokuva. Tekoprosessi on kuitenkin ollut aivan toisenlainen, West kertoo. Hän on kokenut sen tekemisessä täydellistä taiteellista vapautta. Työryhmä ei aluksi edes tiennyt, millainen tarinasta tulee, mutta kun he alkoivat taltioida materiaalia, palaset loksahtelivat paikoilleen.
Hyvin pian West huomasi, että hän ei piiruakaan välitä, mitä muut tästä elokuvasta ajattelevat.
”Kun semmoisista asioista pääsee eroon, niin sitä aihetta lähestyykin ilon ja leikin kautta. Ei tarvitse pelätä, miltä elokuva näyttää tai mitä saamelaiset tai suomalaiset sanovat, tärkeintä on, että itse rakastaa sitä."
Museoelokuvan jälkeen West haluaisi tehdä jotakin sellaista, mitä hän sielunsa syvimmässä sopukassa halajaa.
Aiempina vuosina katse on ollut kollektiivisuudessa. Nyt suunta on sisäänpäin, itseen.
”Olen kehittelemässä yhtä fiktioprojektia. Mutta ikävä kyllä en saa puhua siitä. Jos saisin, en muuta tekisikään kuin puhuisi siitä.”
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan esityksestä. Palkinnot myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Alma Onali
Kuva: Jaakko Lukumaa
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
