Pulloon kätketyt lappuset avasivat näkymän vuosikymmeniä sitten kuolleen mielenterveyspotilaan elämään. Toimittaja Susan Heikkinen kirjoitti kirjan maailman unohtamasta naisesta.
Susan Heikkiselle myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto vuonna 2021 teoksesta Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43. Saima Rahkonen joutui pitkään mielenterveyshoitoon yritettyään murhata palvelijatoverinsa kirveellä. Viimeiset vuotensa skitsofreniapotilas vietti Seilin saaren mielisairaalassa, jossa hän kirjoitti viestejä ja piilotti ne pulloihin. Kätkö löytyi puoli vuosisataa myöhemmin. Heikkinen kuvaa yksittäisen henkilön kautta koko Suomen mielenterveyshoidon kehitystä.
Susan: Työskentelin Suomen Kuvalehdessä toimittajana ja jäin syksyllä 2018 kirjoitusvapaalle. Alun perin tarkoitus oli tehdä aiheesta vain lehtijuttu, joka ilmestyikin keväällä 2018, mutta tajusin, että minun on kirjoitettava myös kirja. Opiskelin toimittajaksi Tampereen yliopistossa ja aloitin työt Suomen Kuvalehdessä vuonna 2001. Työskentelin siellä seitsemäntoista vuotta erilaisissa tehtävissä. Pullopostia Seilin saarelta ilmestyi vuonna 2020 SKS:ltä. Sain sen kirjoittamiseen apurahaa ja pystyin paneutumaan työhön täysipäiväisesti. En palannut lehteen. Nyt työskentelen valmistelijana Julkisen sanan neuvostossa.
Vasta jälkeenpäin mietin, miksi innostuin aiheesta niin paljon; ei kuka tahansa halua kirjoittaa mielenterveyspotilaasta. Kysyin itseltäni, miksei se pelota minua ja miksi minä olen oikea henkilö kirjoittamaan tämän kirjan. Minun oli paljastettava jotain itsestänikin, kun kerran riisun kirjassa alasti tuntemattoman vainajan. En saa kuitenkaan viedä koko huomiota. Kipein asia Saimalle saattoi olla hänen äitinsä kuolema. Hän muistelee äitiään lappusissa. Ehkä ääni pullossa huusi sattumalta minulle juuri, kun oma äitini oli kuollut. Ajattelematta äitejä yhtään sen enempää lähdin tutkimaan asiaa.
Arvailujen sijaan faktoja
Susan: Aihe saneli sen, etten voinut sallia kerronnassa yhtään fiktiota. Jos sitä on, teen lukijalle hyvin selväksi, että kyse on kuvittelusta. Käytän usein epävarmuutta kuvaavia sanoja kai, kenties, lie, tuskin, tokko, arvatenkin ja ehkä. Mietin koko ajan, miten teen kirjan mahdollisimman hyvin Saimaa kunnioittaen. Kunnioittaminen perustuu nimenomaan siihen, että kerrotaan vain totuus, se, mitä oikeasti tiedetään, eikä arvailla.
Seilistä on kaksi romaaniakin, Johanna Holmströmin Sielujen saari ja Katja Kallion Yön kantaja. Niistä huomaa, että olemme lukeneet samoja artikkeleita ja arkistolähteitä, kävelleet samoilla poluilla, katselleet samoja rakennuksia. Ne ovat fiktiota, mutta minä olisin tehnyt väärin Saima Rahkoselle, jos olisin ruvennut kuvittelemaan. Se olisi ollut hänen hyväksikäyttöään, hänen tahtonsa viemistä taas kerran, niin kuin silloin, kun hänet aikoinaan suljettiin laitoksiin, toki lääketieteellisistä syistä. Saima Rahkonen vietti lähes koko aikuisikänsä mielisairaaloissa. En voinut tietää, mitä hän tunsi, mikä oli hänestä ihanaa.
Täysiveristä henkilöhistorian tutkimista
Susan: Koko juttu lähti liikkeelle pienestä ja kasvoi kuin lumipallo. Olin juttukeikalla Lapinlahden entisessä sairaalassa, kun keikan päätyttyä minulle vinkattiin pop-up -museosta, jonne menin. Kiinnitin huomiota yksinäiseen lasipulloon ikkunapenkillä. Siinä oli pieni lappu vieressä: Viesti potilaalta, Seilin sairaala. Pulloa ei ollut avattu, eikä viestiä luettu. Miten niin ei ollut luettu? Se jäi vaivaamaan mieltä.
Kävi ilmi, että pulloja oli enemmänkin. Suomen Kuvalehti lupautui maksamaan pullojen avaamisen, jos sain tehdä jutun ensimmäisenä. Niin sitten oikea konservaattori avasi pullot pinsetti apunaan ja valkoiset hanskat kädessään, laput pantiin lasilevyjen väliin ja kuvattiin. Sain kuvat työhuoneelleni, printtasin ja teippasin detective-tyyliin seinälle. Pikkuhiljaa tarina alkoi hahmottua, löytyi etunimi ja paikannimiä Viipurin läheltä. Kirjoittaja oli siis sieltä kotoisin. Ne olivat faktoja ja pitivät paikkansa, kun tarkistin ne. Menin Turkuun, jossa oli Seilin sairaalan arkisto. Selasin siellä yleisiä arkistoja ja etsin johtolankaa Saimasta. Sellainen löytyi, ja pyysin luettavakseni Saima Rahkonen -nimisen potilaan potilaskansion.
Salapoliisityö oli valtavan palkitsevaa. Yhtäkkiä pari johtolankaa haarautui moneksi. Joskus eteen tuli umpikuja, joskus aukesi todella pitkä ketju ja uusi maailma. Kun Saiman henkilöllisyys ja elämäntarina ratkesivat, näin kaikki tulevat lähteet. Ahaa, hän on ollut Pitkäniemen sairaalassa Tampereen lähellä, eli sielläkin on hänestä potilaskansio. Ahaa, hänen isänsä on kuollut sisällissodan aikana, Saima oli siis punaorpo. Ehkä löydän hänestä tietoa isään liittyvien arkistojen kautta. En löytänyt. Toivoin, että sukulaiset ottaisivat yhteyttä Suomen Kuvalehden jutun ilmestyttyä, mutta eivät ottaneet. Eivät he tienneet, että Saima Rahkosta oli olemassakaan. Onnistuin löytämään heidät vasta myöhemmin.
Saiman tarinalla on yksi esikuva, kirjailija Anna Kortelaisen teos Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Siinäkin kirjoittaja lähti arkistojen avulla etsimään ihmistä, joka ei enää elänyt, eikä ollut ketään, joka olisi tuntenut hänet. Kirja kertoo myös arkistotyöstä, mitä oli hieno lukea. Virginie! auttoi minua ymmärtämään, että kirjailija voi kirjoittaa itsensä mukaan aiheen vaatimalla tavalla.
Kaipuu kuulua muihin
Susan: Kirjassa on kolme kuvaliitettä. Olen kerännyt niihin Saiman maailmaa, kuvia ja palvelijan lehti-ilmoituksia, joita Saimakin olisi voinut nähdä ja lukea. Saima ei tullut uniini, mutta aina kun kuvittelin hänet, hän seisoi minuun selin, ja mitä pidemmälle etenin, sitä lähemmäs hän tuli. Johtuu varmaan siitä, etten onnistunut löytämään hänestä kuin yhden kuvan. Siinä hän istuu Seilin saarella puun vieressä 52-vuotiaana ja katsoo alaviistoon. Puu on vieläkin paikallaan. Viime tippaan asti yritin etsiä nuoruudenkuvaa, tein aika epätoivoisia yrityksiä, mutta tyttöä ei löytynyt mistään. Jossain piironginlaatikossa tai isäntäperheen albumissa hänen nuoruudenkuvansa varmasti on. Saima kuoli vuonna 1959.
Saima kirjoitti paljon kirjeitä, joista Seilin sairaalan ylihoitaja pysäytti osan. Niistä näkee, että Saiman viimeiset vuodet olivat kirkkaat. Hän tiesi olevansa osa sukua. Mietin tätä kirjaa kirjoittaessani, että eivät kaikki mielenterveyspotilaat halua piiloutua, eikä pidä suinkaan ajatella, että he häpeäisivät itseään. Usein ihmisillä on kaipuu olla osa muita. Se kävi ilmi Saimankin kirjeistä.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan esityksestä. Palkinnot myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Jaakko Lukumaa
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
