Dokumentaristit näkevät kansalaisopistoissa avaimen hyvinvointiyhteiskuntaa. Vapaaseen sivistystyöhön kuuluu leikkisyys ja omaehtoisuus, jollaista saa muualta hakea.
Elokuvantekijä Sini Hormion ja toimittaja Anu Silfverbergin työn alla oleva dokumenttielokuva kansalaisopistojen kaikenkirjavasta arjesta saa pohtimaan oppimista oikeutena ja inhimillisenä tarpeena, jonka vaatimukset ulottuvat muodollista, tutkintoon tähtäävää koulutusta syvemmälle. Dokumentti, työnimeltään Absolute Beginners, on työparin toinen yhteinen. Projekti sai tiedonjulkistamisen apurahan vuonna 2023.
Kansalaisopistoja, joiksi lasketaan myös erilaiset työväen- ja aikuisopistot, löytyy Suomen jokaisesta kunnasta. Hormio ja Silfverberg ihastuivat opistojen maailmaan pallotellessaan aiheita uudelle yhteistyöprojektille. Heidän huomionsa vangitsivat alun perin kansalaisopistojen super-oppijat, eli ihmiset, jotka ovat suoranaisesti hurahtaneet opistojen kurssitarjontaan.
“Rupesimme Sinin kanssa juttelemaan siitä, miten mahtavaa on tällainen systeemi, että kymmenet tuhannet ihmiset ovat syksyisin sormet liipaisimella ilmoittautumassa opistojen kursseille”, Silfverberg muistelee.
He päättivät tehdä seurantadokumentin, jossa opistojen tarina kerrotaan ihmisten kautta.
Itse Hormio ja Silfverberg eivät tällaisia super-oppijoita ole – ainakaan vielä. Silfverberg sanookin olevansa “Suomen viimeinen keski-ikäinen nainen”, joka ei ole opiskellut kansalaisopistossa. Tilastojen valossa väite ei ole mahdoton, sillä opistojen järjestämille kursseille osallistuu Kansalaisopistojen liiton mukaan vuosittain yli puoli miljoonaa opiskelijaa. Ällistyttävä luku on samaa luokkaa peruskoulun oppilasmäärän kanssa. Opistojen opiskelijat vaihtelevat vanhoista konkareista kokeilunhaluisiin aloittelijoihin, ja kaikille avoimien kurssien kirjo on valtava: esimerkiksi Helsingin työväenopistolla tarjonta kattaa tähtitieteen, elokuvanteon, kangaspuilla kudonnan sekä marokkolaisen ruuanlaiton.
Suomalaisen yhteiskunnan syvärakenne
Tutustuakseen paremmin opistojen toimintaan Hormio ja Silfverberg toteuttivat verkkokyselyn, johon kertyi yli 700 vastausta opistojen opiskelijoilta. Näiden joukosta valikoitui kiinnostavia henkilöitä, porukoita ja tarinoita, joihin syventyä lähemmin. Kyselyn mahdollisti tiedonjulkistamisen apuraha, jonka turvin dokumentaristit pystyivät syventymään aiheeseen kattavasti. Hyvällä taustatyöllä onkin Silfverbergin mukaan dokumentin teolle kriittinen merkitys.
“Ilman riittävää taustatyötä se, mitä dokumentaristi päätyy tekemään, vastaa enemmän omia ennakkoajatuksia ja mielikuvia aiheesta, kuin todellista maailmaa. Päädymme helposti toistamaan kliseitä.” Tämä dynamiikka on tuttu Silfverbergille myös journalismin maailmasta.
Aiheeseen perehtyessään kaksikko löysi kansalaisopistojen tarjoaman harrastustoiminnan takaa laajempia kytköksiä yhteiskunnan toimintoihin. Prosessin aikana heille on selkiytynyt, miten opistot kytkeytyvät osaksi suomalaisten hyvinvointipalveluiden verkostoa. Kunnissa järjestetään kansalaisopistojen kautta esimerkiksi kotoutumiskoulutusta, syrjäytymisen ehkäisyn projekteja sekä liikuntaa, jonka tarkoitus on kehittää kuntalaisten fyysistä jaksamista.
“Vapaan sivistystyön merkitys on itselläni vain koko ajan laajentunut. Projektia tehdessä on tajunnut, miten syvästi se itse asiassa linkittyy suomalaisen yhteiskunnan toimivuuteen ja aktiiviseen kansalaisuuteen. Suomen laajuisesti tehdään työtä, jonka merkitystä en ollut tajunnut”, Hormio kuvailee.
Uusien taitojen ohella opistojen tärkein anti on monelle kävijälle niiden mahdollistama sosiaalinen kanssakäyminen ja yhteisöllisyys. Silfverberg kertoo, että opistojen aktiivien parissa tehdyissä haastatteluissa toistuu ajatus siitä, että jos henkilö ei kävisi opistolla, hänellä ei olisi arjessaan välttämättä lainkaan ihmiskontakteja. “Opisto on se paikka, missä voi olla toisten kanssa tasavertaisena, puuhaamassa asioita yhdessä.”
Maahanmuuttotutkija Shadia Rask käsitteli taannoin TJNK:n haastattelussa kansalaisopistoja myös tiloina, joissa eritaustaiset ihmiset voivat kohdata toisiaan samalla tasolla. Raskin mukaan vapaan sivistystyön leikkauksia on perusteltu mielikuvilla kansalaisopistoista keskiluokkaisena puuhasteluna, vaikka todellisuudessa alanvaihtajat, pienituloiset ja työttömät muodostavat kurssilaisista tärkeän osan. Kansalaisopistoissa itseään pääseekin toteuttamaan tavalla, joka ei monelle ole työelämässä mahdollista.
Ei vain osiensa summa
Hormio ja Silfverberg näkevät kansalaisopistoissa kauniin ja radikaalin ajatuksen oppimisesta eräänlaisena itseisarvona, jonka ei tarvitse edistää mitään ulkoa määriteltyä tavoitetta. Vallitsevassa talouspoliittisessa ilmapiirissä on huomionarvoista, että aiempina vuosikymmeninä on nähty arvoa myös instituutiossa, jossa kaikilla on vapaus oppia ja kehittää itseään ilman tulosvaatimuksia, toisten ihmisten kanssa. Muista oppilaitoksista poiketen kansalaisopistojen opiskelijoilla ei ole velvollisuutta todistaa muille, oliko kursseilla käytetty aika sen arvoista.
Toiminnan vapaamuotoisuus ei kuitenkaan suinkaan tarkoita myönteisten vaikutusten puutetta. Dokumentaristien mukaan yhteiskunnalliseen elämään kuuluvat paradoksit, joissa juuri sellaisen toiminnan, jolle ei aseteta tiukkoja määrällisiä tavoitteita, huomataan pidemmällä aikavälillä vievän ihmisten hyvinvointia ja sosiaalista kiinnittymistä parempaan suuntaan.
“Loppupeleissä kansalaisopistojen toiminta on enemmän kuin monta keramiikkakurssia peräkkäin, mutta silti tämän ilmiön kiehtova ja oleellinen osa on juuri se vapaus, joka siihen liittyy”, Hormio pohtii.
Julkisen sektorin leikkauspaineilta on pyritty opistoissa puolustautumaan myös niiden toiminnan kokonaishyötyä kuvaavilla laskelmilla. Kansalaisopistojen liitto tuotti jo vuonna 2015 tutkimuksen, jonka mukaan jokainen kansalaisopistoon sijoitettu euro tuottaa opiskelijoille ja yhteiskunnalle noin 3,4–5,6 euron hyödyn. Hormio ja Silfverberg kuitenkin vierastavat tarvetta tällaiselle rahallisen arvon mittaamiselle. Jos yhteiskunnan ydintehtävä on hyvinvoinnin edistäminen, vapaa sivistystyö vaikuttaa toteuttavan tarkoitustaan onnistuneesti.
Suomalaisesta koulutuksesta puhuttaessa esiin nousevat nopeasti laskevat oppimistulokset sekä sijoitukset kansainvälisessä vertailussa. Tätä keskustelua vasten Hormion ja Silfverbergin näkökulma kansalaisopistoihin tuntuu raikkaalta. Hormio kiteyttää:
“Unohda PISA-tulokset, tässä on Suomen todellinen koulutusihme.”
Hormio ja Silfverberg saivat työlleen tiedonjulkistamisen apurahan vuonna 2023. Tiedonjulkistamisen apurahoilla tuetaan monipuolista, monikanavaista ja uutta luovaa tietokirjoittamista sekä muuta tiedonjulkistamista. Apurahatarinoita-sarjassa tutustutaan apurahansaajien elämään ja työhön.
Teksti: Ella Ranta
Kuvassa Sini Hormio (valokuvaaja Tiia Öhman) ja Anu Silfverberg
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
