Kolmen entisen joukkuevoimistelijan teatteriesitys on iskenyt yllättävään kipukohtaan, suomalaisen naisvoimistelun vähättelyyn. Suosittu urheilulaji on suurelle yleisölle tuntematon, vaikka se tuottaa maailmanmestareita.
”Nää tanssibiisit ei oikein myy”, vastattiin Ella Lahdenmäelle, kun hän yritti markkinoida kotiseutunsa teatterille oman ryhmänsä tekemää teatteriesitystä Jumppatytöt. Tanssibiisien epäilijä oli väärässä. Kaupungin kulttuuritoimi oli eri mieltä ja tilasi esityksen. Kaikki näytännöt myytiin loppuun.
Samoin kävi Helsingissä Kansallisteatterissa, jonka isolla näyttämöllä Jumppatytöt on tarkoitus esittää neljä kertaa huhtikuussa 2026. Liput vietiin käsistä puoli vuotta aiemmin.
Helsinkiläisestä Minervaskolanista Kansallisteatteriin johtanut tie on yllättänyt tekijät.
– Tarkoitus oli tehdä yhdeksän esitystä, mutta tämä on jo 71. esitys, iloitsi Inkeri Hyvönen syksyllä 2025 Monikon koulukeskuksessa Espoossa.
Jumpparit olivat saaneet oman esityksensä.
Espoossa toistui tuttu kaava. Yleisö tunsi esityksen maailman ja ikään kuin hengitti näyttelijöiden kanssa samaa ilmaa. Esityksen jälkeen katsojat liimautuivat tekijöihin, yleisönsä kanssa juttelemaan tulleisiin Katariina Havukaiseen, Hyvöseen ja Lahdenmäkeen.
Jumpparit, erityisesti joukkuevoimistelijat, olivat saaneet oman esityksensä.
Heitä saapuu esityksiin eri puolella Suomea sankoin joukoin. He tuovat mukanaan entisiä ja nykyisiä valmentajia sekä vanhempia, sisaruksia ja kavereita. Jumppatytöt onkin houkutellut teatteriin ”uutta” yleisöä, jollaista teatterit janoavat katsomoihinsa ympäri Suomea.
Yhteinen kehonkieli ja yhteiset traumat
Teatteritaiteen maisterit Havukainen, Hyvönen ja Lahdenmäki toteuttavat esityksensä helsinkiläisen Teatteri Takomon tuotantona. Kantaesitys oli Minervaskolanissa huhtikuussa 2024. He eivät tunteneet toisiaan ennestään mutta sattuma puuttui peliin.
Lahdenmäki tunnisti kaveripiknikillä Havukaisen nilkan asennosta jotain tuttua; vain voimistelija ojentaa nilkan yhtä sirosti. He hoksasivat jakavansa saman lapsuus- ja nuoruusajan harrastuksen, joukkuevoimistelun. Harrastus oli jäänyt muistiin paitsi kokemuksena myös kehonkielenä. He kiinnostuivat aiheesta ja pyysivät mukaan kolmannen entisen joukkuevoimistelijan, Inkeri Hyvösen.
Kolmikolla oli aihe ja henkilökohtainen kiinnostus joukkuevoimisteluun.
– Haluttiin tehdä oma esitys, Hyvönen sanoo.
Joukkuevoimistelusta ei näytelmiä ollut aiemmin tehty. Jälkikäteen voi vain ihmetellä, miksi ei ollut. Joukkuevoimistelu on nimittäin harrastajamäärältään yksi suosituimmista tyttöjen ja naisten urheilulajeista Suomessa ja Suomen Voimisteluliiton suurin laji. Se syntyi Suomessa ja kasvoi kansainvälisesti.
Silti kukaan ei tiedä siitä mitään, trio ihmettelee.
Vain voimistelija ojentaa nilkan yhtä sirosti.
Havukainen, Hyvönen ja Lahdenmäki tiesivät siitä sitäkin enemmän. Heillä oli komerot ja laatikot täynnä muistoja: päiväkirjoja, kisapukuja ja treeneihin sekä treenikavereihin liittyviä tarinoita. Niistä syntyi dokumenttiteatteria, jossa henkilökohtainen kokemus yhdistyy teatterintekemisen menetelmiin.
– Yksityisestä tulee yleistä, Lahdenmäki toteaa.
Ohjaajaa he eivät esitykselleen halunneet. Heitä oli valmennettu koko lapsuus, katsottu ja arvioitu. Tämän esityksen he tekisivät ilman ulkopuolisen kriittistä katsetta; omassa sisäisessä kriitikossa oli tarpeeksi kestettävää.
Esiintymisasuiksi he valitsivat jumppapuvut.
– Siinä, että ollaan tämän ikäisinä sinisissä lycra-asuissa, on samanaikaisesti jotain tosi oikeaa mutta myös väärää, ja se on just hienoa, Lahdenmäki kuvailee.
Ihoa myötäilevien asujen taakse kolmekymppiset aikuiset eivät voi piiloutua.
Näyttelijät katsovat itseään lempeän armollisesti ja pilke silmäkulmassa. He ottavat stereotypioista kaiken irti ja levittävät omat joukkuevoimistelutraumansa kaikkien nähtäville.
– Ollaan rehellisiä sen suhteen, miten asiat menivät. Totta kai meillä on fiktion suojaa ja käsikirjoitusta, mutta pohjalla on aina jokin havainto, esimerkiksi ryhmädynamiikasta, kertoo Havukainen.
Jos ei vaikkapa mahtunut kisajoukkueeseen, joutui treenaamaan salin sivussa. Se, miltä varasijalle jääminen aikanaan tuntui, muuttuu esityksessä hersyväksi farssiksi. Yleisö elää täysillä mukana, nauraa ja liikuttuu.
Kisapuku urheilumuseoon
Jumppatytöt herättää tukun kysymyksiä suomalaisesta urheilu-uutisoinnista. Miksi joukkuevoimistelu ei ylitä uutiskynnystä ja miksi ”siitä ei tiedetä mitään”?
Miksi viisinkertaisen maailmanmestarin, Olarin Voimistelijoiden Paula Thesleffin kisapukua ei ole ripustettu Urheilumuseo Tahtoon lätkämiesten pelipaitojen rinnalle? Miksi showtanssin legendana ja arvostettuna koreografina tunnetun Antton Laineen osaaminen pysyy pitkälti vain pienen voimistelija- ja tanssijapiirin tietoisuudessa? Laine on tehnyt koreografiat useisiin maailmanmestaruuteen yltäneisiin joukkuevoimisteluohjelmiin.
Yleisö elää täysillä mukana, nauraa ja liikuttuu.
Näihin epäkohtiin Havukaisen, Hyvösen ja Lahdenmäen esitys tarttuu kekseliäästi. Esimerkiksi Thesleffin upea Myrskyluodon Maija -aiheinen kisapuku nousee näyttämöllä kattoon. Jos teatterintekijöiden toive toteutuisi, pian se kimaltelisi myös Tahdossa.
Ehkä niin radikaaliin temppuun tarvitaan enemmän tietoisuuden kasvattamista kuin mihin yksi näytelmä pystyy.
Jumppatytöt kertoo yhdestä sukupolvesta, mutta sillä on ainekset kasvattaa ylisukupolvista tietämystä, sillä entinen joukkuevoimistelija, filosofian tohtori Sinikka Selin on alkanut kerätä jumppareiden voimistelukokemuksia tieteellistä tutkimusta varten.
Näyttelijöiden saaman palautevyöryn perusteella Suomi on tulvillaan joukkuevoimistelijoiden tarinoita. Kertomalla oman tarinansa Havukainen, Hyvönen ja Lahdenmäki avasivat padot. Siitä heille myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto tänä vuonna.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) esityksestä. Palkinto myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä ja ajankohtaisesta tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Liisa Takala
Kuvassa: Vasemmalta Ella Lahdenmäki, Inkeri Hyvönen ja Katariina Havukainen.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
