Tulokulmia tietokirjallisuuteen: Ajatuksia yhden tietokirjan syntyprosessista

Jos maaliskuinen Tulokulmia tietokirjallisuuteen -tilaisuus ei olisi peruuntunut, toimittaja ja tietokirjailija Jaana Kanninen olisi ollut mukana keskustelemassa viime vuonna ilmestyneen ja yhdessä Kukka Rannan kanssa kirjoitetun Vastatuuleen-teoksen synnystä.  Kysyimme, millaisten vaiheiden kautta juuri tämä tietokirja syntyi.

Mistä oikein kirjoittaa?

Tietokirjan aiheen päättäminen on hyvin samanlainen prosessi kuin minkä tahansa journalistisen kirjoituksen aiheen valinta. Uskon, että aiheet ikään kuin roikkuvat ilmassa: ne ovat olemassa olevia hedelmiä, jotka odottavat vain noukkijaansa. Jollet sinä nouki hedelmää koriisi, joku muu tekee sen.

Toki se, että huomaat hedelmän, edellyttää sinulta joitakin ominaisuuksia. Se edellyttää herkkyyttä huomata ympäristössä erilaisia ilmiöitä, tapahtumia, liikkeitä. Herkkä uutisnenä ei ole ainakaan pahitteeksi tässä asiassa. Usein hedelmä saattaa olla myös sellainen, että sen hoksaaminen vaatii erityisesti niitä ominaisuuksia tai kokemuksia, joita juuri sinulla on. Ei olekaan lainkaan samantekevää, kuka sen hedelmän noukkii.

Itse en ole erityisen kokenut tietokirjailija, sillä olen kirjoittanut vain kaksi tietokirjaa (Guatemalan aamunkoitto 2001 ja Vastatuuleen 2019). Mutta minulla on takanani hyvin pitkä kokemus toimittajana. Olen ollut yli 30 vuotta Yleisradion toimittaja, ja siellä erityisesti ulkomaantoimittaja. Erityisaloinani olivat globaalit ympäristöongelmat, ihmisoikeudet ja Latinalainen Amerikka. Ilmastonmuutosta olen seurannut toimittajan ominaisuudessa 1980-luvun puolivälistä saakka – ehkäpä ensimmäisenä suomalaisena toimittajana. Olen tehnyt Ylessä radio- ja TV-ohjelmia sekä kirjoittanut nettisivuille pitkää ja lyhyttä tekstiä. Olen koulutukseltani ympäristötieteilijä, mutta opiskellut myös tiedotusoppia ja kansainvälistä oikeutta. Jäin eläkkeelle Ylestä huhtikuussa 2018.

Mielestäni tietokirjan aiheen ja journalistisen kirjoituksen aiheen etsiminen ja löytäminen eivät juurikaan eroa toisistaan. Tämä ei päde uutisjuttuun, joka usein tulee annettuna ulkopuolelta, joskaan ei aina. Mutta pitkän featurejutun tai taustoittavan TV-reportaasin tai dokumentin aihe löytyy maailmalta aivan samalla tavalla kuin tietokirjankin. Se on minun kokemukseni.

"Tietokirjan aihetta ei yleensä tarvitse etsiä, vaan se ennemminkin tulee luoksesi."

Otan esimerkiksi viime syksynä julkaistun, yhdessä kollegani Kukka Rannan kanssa kirjoittamani tietokirjan Vastatuuleen – saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Ajattelen sen kirjoittamisen olleen minulle mahdollista siksi, että olin tehnyt pitkän kierroksen maapallon alkuperäiskansojen keskuudessa, erityisesti olen raportoinut Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansoista. Heidän ongelmansa ovat perusteiltaan hyvin samanlaisia kuin Suomessa asuvan alkuperäiskansan, saamelaisten, ongelmat.

Kaikkialla maailmassa alkuperäiskansat kokevat syrjintää, halveksuntaa, ihmisoikeuksiensa polkemista, ja valtaväestö on vienyt heidän maansa ja tuhonnut heidän elämäntapansa saastuttamalla tai muuten riistämällä heidän elinympäristöään. Saamelaisten ääni on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa painettuna pinnan alle aivan samalla tavalla kuin muuallakin maailmassa alkuperäiskansojen ääni. Minulle on ollut helppoa huomata se toisella puolella maailmaa, missä olen kulkenut ja tarkkaillut yhteiskuntaa ulkopuolisena. Vasta sen jälkeen voin nähdä, että aivan samaa tapahtuu täällä meilläkin oman nenän alla, ja saatoin kirjoittaa aiheesta kirjan.

Saamelaisten ääni on kuitenkin kuulunut kovempana muutaman viime vuoden aikana. Tämä johtuu siitä, että on tullut sukupolvi, jonka itsetuntoa eivät enää paina asuntolakoulujen karut kokemukset. Saamelaiset ovat yhä korkeammin koulutettuja, ja heidän viestinsä on saanut kuuluvuutta myös sosiaalisen median ansiosta. 

Niinpä saamelaisuus ja sen yhteiskunnassamme kokema paine on ollut jo pitkään sellainen aihe, johon olisi luullut monenkin journalistin tai kirjailijan tarttuvan ja kirjoittavan tietokirjan. Mutta jostain syystä sellaista kirjaa ei ole aiemmin tehty. Vasta yhteiskunnallisille ilmiöille hyvin herkistynyt nuori kollegani Kukka Ranta päätti tehdä aiheesta tietokirjan, ja pyysi minua mukaan omien kokemusteni vuoksi. Myös hän oli asunut Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen keskuudessa ja kirjoittanut heistä.

Minä olin juuri jäämässä Ylestä eläkkeelle, ja ehdotus sopi minulle oikein hyvin.

Aihepiiristä aiheeksi

Kuten jo totesin, tietokirjan aihetta ei yleensä tarvitse etsiä, vaan se ennemminkin tulee luoksesi. Jonakin hetkenä vain tiedät, että tästä pitää kirjoittaa. Siihen hetkeen kulminoituu iso määrä tietoa, mutta myös paljon intuitiota ja mielellään tunteitakin.

Ensimmäinen askel on otettu, kun sinulla on selvillä aihe, tai oikeastaan aihepiiri. Nimittäin aihepiiri ei vielä ole aihe. Kun tiedät, mistä aihepiiristä haluat kirjoittaa, alkaa vasta itse aiheen etsintä.

"Aihe sinulla on, kun olet päättänyt näkökulman, miltä suunnalta lähestyt aihepiiriäsi."

Aihe sinulla on, kun olet päättänyt näkökulman, miltä suunnalta lähestyt aihepiiriäsi. Sen hahmottamiseen voi mennä pitkäkin aika, ja siihen kannattaa satsata aikaa ja vaivaa. Nimittäin hyvä näkökulma takaa mielenkiintoisen kirjoituksen. On tärkeää, että aihe kiinnostaa sinua itseäsi ihan valtavasti, että sinulla on intohimoinen suhde siihen. Muuten sinun on vaikea saada yleisöäkään kiinnostumasta aiheestasi.

Tosin olen huomannut, että lähes kaikki aiheet ovat kiinnostavia, kun pääsee kaivamaan pinnan alta.

Vastatuuleen-kirjan näkökulma syntyi siitä, kun minun vielä ollessani Ylessä töissä Kukka Ranta vietti pitkiä aikoja saamelaisyhteisöjen kanssa ja keskusteli heidän kanssaan, kuunteli ja kyseli. Hän kysyi, mitä saamelaiset toivoisivat valtaväestön tietävän heistä. Kävi nimittäin ilmi, että suomalaiset eivät tiedä saamelaisista juuri mitään. Peruskoulu ohittaa oman alkuperäiskansamme lähes kokonaan, ja nuori tietää enemmän Uuden-Seelannin maoreista kuin saamelaisista päättäessään peruskoulun.

Pitkissä keskusteluissa nousi esiin yksi näkökulma ylitse muiden: saamelaisten kokema pakkosulauttaminen valtakulttuuriin. Saamelaiset olivat menettäneet myös maansa suomalaisille, mikä oli osa sulauttamisprosessia. Nämä kokemukset olivat kaikessa karuudessaan istuttaneet saamelaisiin ylisukupolvisia traumoja, jotka purkautuvat meidän päivinämme monilla tavoilla kuten saamelaismiesten korkeina itsemurhalukuina.

Samaan aikaan Kukan hahmottaessa saamelaiskirjan tulokulmaa Suomen valtio viritteli totuus- ja sovintoprosessia saamelaisten kanssa. Aloitteen tähän oli tehnyt Saamelaiskäräjät, ja prosessin tavoite on selvittää pakkosuomalaistamisen ja muiden saamelaisten sortokokemusten vaikutukset alkuperäiskansaan.

Kun tuon prosessin ensimmäisissä dialogeissa esille nousivat samat seikat, mitä Kukka oli hahmottanut omissa keskusteluissaan, kirjamme aihe alkoi olla selvillä: tekisimme kirjan saamelaisten pakkosuomalaistamiseen liittyvistä kokemuksista.

Tähän pisteeseen pääsemiseksi oli tarvittu pitkät kierrokset Latinalaisessa Amerikassa, keskusteluja kymmenien ja kymmenien saamelaisten kanssa, paljon saamelaiskirjoittajien kirjoja ja vielä kymmeniä tunteja meidän kahden tekijän keskinäisiä keskusteluja.

"Kill your darlings, jos se on välttämätöntä."

Haluan painottaa yhtä seikkaa aivan erityisesti. Monella vahvalla kirjoittajalla on hyvin voimakas etukäteisnäkemys monista asioista. Usein tästä näkemyksestä tulee niin rakas, että siitä on vaikea päästää irti, vaikka tosiasiat ehkä puhuisivat toista kieltä. Niinpä painotan sitä, että vaikka sinulla olisi vahva mielipide jostain aiheesta, saatat joutua luopumaan siitä työn kuluessa. Se onkin hyvin tärkeää: kill your darlings, jos se on välttämätöntä. Ethän nimittäin työtä aloittaessasi voi tietää, mitä kaikkea selviää, kun alat kaivella asioita. Sitä paitsi: työ kypsyttää ja kasvattaa myös sinua itseäsi, jos vain sallit sen.

Nyt vasta työ alkaa

Nyt sinulla on aihe ja käsitys aiheesi merkityksestä. Aikaa on voinut kulua jo paljon, eikä sinulla ole välttämättä vielä sanaakaan paperilla. Tai ehkä olet onnistunut hahmottamaan sisällysluettelon ja jonkinlaisen rungon siitä, miten tarina etenee. Itselleni on äärimmäisen tärkeää saada jotakin paperille mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Valkoisen paperin kammo on ihan todellinen, se tyhjentää myös aivot, ainakin minulla.

Mutta nyt alkaa varsinainen työ: aiheesi tutkiminen, haastattelujen, valokuvien ja muun aineiston hankinta. Tästä vaiheesta on vaikeaa antaa täsmällisiä ohjeita, sillä jokaisella on oma tapansa kerätä materiaalia. Sen voin kuitenkin sanoa, että sinun tulee tietää kaikki. Sinun tulee tietää paljon enemmän kuin mitä lopulliseen teokseen otat mukaan. Tämä siksi, että muutoin et voi hahmottaa, mikä on tärkeää ja mikä ei.

Kirjoitustyötä varten kannattaa haastatella hyvin kummallisistakin asioista, nimittäin monenlaisten yksityiskohtien kirjaaminen auttaa myöhemmin elävän ja mielenkiintoisen tekstin kirjoittamisessa. Ei ole lainkaan kummallista kysyä haastateltavalta vaikkapa, minkä merkkistä autoa hän ajoi tuolloin vuonna 1959, kun… Kaikenlaisten yksityiskohtien kirjaaminen auttaa myöhemmin. Yksityiskohtia toki voi löytää tekstiä elävöittämään moninaisista muistakin lähteistä. Voit vaikkapa tutkia vanhoja säätietoja, kun kuvailet jotain tiettyä päivää ja sen tunnelmaa.

Uutistoimittajana pidän hyvin tärkeänä, että lukija voi luottaa kaikkien yksityiskohtien pitävän paikkansa. Faktantarkistusta, faktantarkistusta ja faktantarkistusta siis! Jotta faktantarkistus onnistuisi myös myöhemmin, on järkevää pitää tekstissä ihan viimeisille metreille asti mukana lähdetiedot – siinäkin tapauksessa, että ei aio jättää niitä lopulliseen tekstiin.

Jos olet hyvä lajittelemaan ja arkistoimaan materiaalia, siitä on suurta hyötyä myöhemmin. Itse olen siinä suhteessa kaoottinen henkilö, mistä olen saanut kärsiä työurallani paljon. Sen olen oppinut, että kannattaisi huolellisesti ylläpitää arkistoja ihan alusta asti.

"Jos on oikein hyvä tuuri, kustantajalta voit saada tukea ja hyviä neuvoja alusta asti."

Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa etsiä myös kustantaja, jollei jo aiemmin ole ottanut alustavaa yhteyttä. Jos on oikein hyvä tuuri, kustantajalta voit saada tukea ja hyviä neuvoja alusta asti. Kustannustoimittajan rooli kirjan synnyssä voi parhaassa tapauksessa olla suurikin. Aika moni kuitenkin kirjoittaa kirjaansa melko yksin. Sitäkään ei pidä pelätä tai tuntea liian suurta pettymystä.

En voi kylliksi korostaa sitä, että SINÄ tiedät tulevan tietokirjasi arvon. Voi olla, että joudut kyselemään useammalta kustantajalta, ennen kuin kirjasi herättää innostusta. Mutta älä anna periksi, vaan usko itseesi ja arvostelukykyysi. Jos sinusta aihe on kirjan arvoinen, se on sitä.

Usko itseesi

Tässä kohtaa haluan kertoa oman tarinani ilmastonmuutosjournalismin pioneerina. 1980-luvun puolivälissä aloin kuulla tieteentekijöiden puhetta uudesta, uhkaavasta ilmiöstä eli ilmaston maailmanlaajuisesta lämpenemisestä, joka jo tuolloin loi valtavia uhkakuvia: kuivuutta yhtäälle, tulvia toisaalle, merenpinnan nousua, hallitsemattomia kriisejä ehtyvien luonnonvarojen vuoksi.

Jo ilmastonmuutosdebattia ennen oli ollut merkittäviä maailmanlaajuisia ympäristöuhkia kuten kuolevat metsät happosateiden seurauksena tai otsonikadon aiheuttama ultraviolettisäteilyn lisääntyminen maan päällä. Molemmat olivat vakavia uhkia, mutta molempiin oli löytymässä ratkaisu kansainvälisestä yhteistyöstä. Niistä tulikin sittemmin ympäristönsuojelun onnistumistarinoita.

Ilmastonmuutos oli vielä noitakin suurempi uhka, jonka hahmottamiseen meni monilta vuosikymmeniä. Useimmat uutispäälliköt ja toimituksen päätöksentekijät eivät olleet 80-luvun puolivälissä kuulleetkaan sanoja kasvihuoneilmiö tai globaali lämpeneminen, puhumattakaan ilmastopakolaisista. Myöhemmin monimutkainen ilmastobyrokratia loi sellaisia käsitteitä kuin päästökauppa, hiilinielu ja hiilivuoto – ensi alkuun kaikille tuntemattomia käsitteitä.

Vaadittiin melkoisen vahvaa itsetuntoa, kun kolmikymppisenä nuorena toimittajana marssin toimitukseen ja ehdotin ilmastoaiheisia juttuja. Onneksi minulla oli sellainen itsetunto ja sain jopa tukea joiltakin esimiehiltä. Minua lähetettiin kansainvälisiin ilmastokokouksiin, ja sain tehdä juttuja. Tosin ne ajettiin ulos lähetysten viimeisenä, naisia ja lapsia koskevien pehmoaiheiden joukossa. Minä taisin saada viherpipertäjän leiman.

"Ehkä juuri sinulla on koossa kaikki ne ominaisuudet, osaaminen ja kokemus, jotka jonkin aiheen näkeminen edellyttää."

Nyt ovat uudet ajat, ja jokainen ymmärtää, että ilmastonmuutos on aikamme suurin haaste, ja se mielletään toimituksissa kaikkea taloutta liikuttelevana, niin sanottuna kovana aiheena. Itse väistyin käsittelemästä ilmastonmuutosta Pariisin ilmastokokouksen jälkeen vuonna 2015, jossa siitä tuli ikään kuin hovikelpoinen, tärkeä uutisaihe. Nyt ilmastonmuutos alkoi olla kaikkien toimittajien huulilla, ja minun oli aika väistyä tekemään muita aiheita.

En halua korostaa omapäisyyttäni liikaa äskeisen tarinan juonen osana. Olin naimisissa 1980-luvulla ilmastotutkijan kanssa, mikä epäilemättä myös auttoi minua näkemään aiheen merkityksen. Kuitenkin juuri tätä tarkoitin alussa: Ehkä juuri sinulla on koossa kaikki ne ominaisuudet, osaaminen ja kokemus, jotka jonkin aiheen näkeminen edellyttää. Ehkä juuri siksi sinun on otettava kyseinen aihe työn alle.

Tietokirjan työstäminen vaatii rahoitusta. Suomessa on aika hyvät apuraharesurssit tietokirjojen rahoittamiseksi. Harva on ehkä niin onnekas, että saisi kerralla rahoituksen koko työn ajaksi, vaan usein rahoitus täytyy kaapia kokoon pienistä puroista, ja hakemusten tekemiseen voi kulua paljon aikaa. Mutta kun on intoa, se kyllä onnistuu.

Kirjoitus- ja viimeistelyvaihe

Kirjoitus- ja viimeistelyvaihe on omasta mielestäni kaikkein ihanin ja luovin vaihe. Silti siitäkään on vaikea sanoa mitään yleispätevää. Minun tapani kirjoittaa on se, että haluan saada mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tehdyksi ensimmäisen version tekstistä. Se on minulle tärkeää, koska tällä tavoin en joudu kohtaamaan valkoisen paperin kammoa enää uudestaan. Teksti alkaa sitten elää omaa elämäänsä aivojeni sopukassa ja kehittyä kohti lopullista muotoaan. Saatan herätä keskellä yötä, ja aivoni ovat ratkaisseet jonkin solmukohdan, josta en ole päiväsaikaan päässyt eteenpäin.

Saatan kirjoittaa jonkin tekstin vaikka kuinka moneen kertaan uudestaan, mutta se ei merkitse sitä, että aikaisemmilla versioilla ei olisi merkitystä. Jokainen uusi versio on hieman lähempänä sitä, mitä etsin.

Tottakai tässä vaiheessa joutuu vielä varmistamaan asioita, hakemaan uutta tietoa ja täydentämään aukkopaikkoja. Kirjoittamisvaihetta ei siis voi erottaa aineiston keruusta, painopiste vain on nyt kirjoittamisessa.

Joku toinen jättää kirjoittamisen aivan viime vaiheeseen ja saa aikaan tekstiä vasta sitten, kun deadline alkaa häämöttää. Olen huomannut, että uutistoimittajien keskuudessa tämä on aika tavallista. Mutta minun tapani – uutistoimittajan taustastani huolimatta – on siis toinen.

"On hyvä antaa tekstiä jonkun luettavaksi, koska ulkopuolinen saattaa nähdä paremmin tekstin rakenteen puutteet."

Tässä vaiheessa on hyvä antaa tekstiä jonkun luettavaksi, koska ulkopuolinen saattaa nähdä paremmin tekstin rakenteen puutteet. Ainakin rakenteeseen toinen henkilö voi antaa näkemyksensä, vaikka teksti olisi kovinkin alustavaa. Vastatuuleen -kirjaa kirjoittaessani minä toivoin kustannustoimittajan näkemystä tiettyihin, aikakerroksiin liittyviin ongelmiin, joita minun oli vaikea ratkoa. Ikävä kyllä sellaista tukea ei tullut. Yksi syy ohueen kustannustoimittamiseen oli se, että kustannustoimittajamme vaihtui pariinkin kertaan matkan varrella, mikä oli osittain huonoa tuuriamme. Toisaalta kustannustoimittaminen on viime vuosina ilmeisesti heikentynyt useammassakin kustantamossa, joten uskoisin että vastaavaan tilanteeseen saattaa joutua helpostikin tänä päivänä. Näissäkin tilanteissa sanoisin, että pitää vaan uskoa omaan näkemykseensä ja jatkaa sen viitoittamaa tietä pitkin.

Vastatuuleen-kirja on tehty alkuperäiskansatutkimuksen eettisin menetelmin. Tämä merkitsee hyvin osallistavaa tapaa työstää tekstiä haastatteluista ja tiedonhankinnasta kohti lopullista tekstiä. Annoimme kaikkien haastateltujen henkilöiden lukea tekstin ja tehdä heidän haluamansa korjaukset. Tästä seurasi, että saimme saamelaisten luottamuksen ja saimme heidät puhumaan hyvinkin kipeistä aiheista, joista he olivat vaienneet vuosikymmeniä.

Saamelaisia on vaivannut tutkimusväsymys, sillä heitä on tutkittu ehkä enemmän kuin mitään muita kansoja. Kuitenkin tutkijat ovat yleensä suhtautuneet heihin kuin tutkimusmateriaaliin, ja vain harvoin he ovat edes saaneet tietää, mitä heistä on saatu selville. Tämä koskee esimerkiksi fyysisen antropologian tai rotututkimuksen hankkeita, joita on vuosikymmenten saatossa ollut paljon. Tutkijat eivät ole yleensä vaivautuneet selittämään saamelaisten ymmärtämällä kielellä tai tavalla, miksi tutkimusta tehdään ja mitkä ovat olleet tulokset. Missään tapauksessa nämä tutkimukset eivät ole hyödyttäneet saamelaisyhteisöjä itseään.

Tämän historian vuoksi kiinnitimme erityistä huomiota siihen, miten saamelaiset otettiin mukaan tämän kirjan tekemiseen. Hienotunteisuuden periaatetta on toki syytä soveltaa muihinkin ihmisiin kuin vain saamelaisiin, mutta tässä tapauksessa se oli erityisen tärkeää, jotta ei tehtäisi enää nykyistä suurempaa vahinkoa saamelaisten ja valtaväestön suhteisiin. Tältä osin tämän kirjan tekeminen poikkesi huomattavasti tavanomaisesta journalistisesta prosessista. Journalistin sääntöjen mukaanhan journalistiset ratkaisut on pidettävä toimituksen käsissä, eikä niitä saa antaa ulkopuolisten tehtäväksi.

Kustantaja tarjoaa yleensä kirjalle taittajan ja graafikon kantta ja mahdollisia kuvia tai karttoja varten. Näihin tietokirjailija pääsee vaikuttamaan vaihtelevassa määrin. Itse ajattelen, että saimme Vastatuuleen-kirjaan enimmäkseen hyvin ammattitaitoisia graafikoita, mutta kommunikointi olisi voinut olla suorempaa ja avoimempaa. Niinpä me tekijät emme voineet olla tyytyväisiä lopputulokseen aivan kaikilta osin.

Kirjan taittoon, korjaamiseen, mahdollisiin selityksiin ja useisiin oikolukuvaiheisiin on syytä varata tarpeeksi aikaa, jopa kuukausia. Tämä vähentää stressiä, joka on kova joka tapauksessa teoksen synnyttämisen viime metreillä.

Myös siihen on syytä varautua, että suuren työn saattaminen päätökseen vie paljon voimia. Itse kukin toipuu voimainkoetuksesta omalla tavallaan, mutta jokainen varmasti tarvitsee kunnollisen lepo- ja toipumisajan sen jälkeen, kun kauan odotettu lapsi on syntynyt ja lähtee maailmalle elämään omaa elämäänsä.

Jaana Kanninen on toimittaja ja tietokirjailija, jolta julkaistiin vuonna 2019 yhdessä Kukka Rannan kanssa kirjoitettu Vastatuuleen – saamen kansan pakkosuomalaisestamisesta. Teoksen valmistumista tuettiin Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan jakamilla apurahoilla.

Lue lisää tiedonjulkistamisen apurahoista