Professori emerita Kaisa Häkkinen on suomen ja sen sukukielten tutkija. Opetus- ja kulttuuriministeriö palkitsi hänet 26.9.2018 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla elämäntyöstään.
"Kieltä täytyy käyttää ikään kuin tilanteen mukaan, ihan niinkuin pukeudutaan tilanteen mukaan", selittää professori emerita Kaisa Häkkinen. "Täytyy pystyä tarpeen tullen hallitsemaan huoliteltu kieli, koska on paikkoja, joissa ihan oikeasti joutuu sitä käyttämään tai ainakin paljastamaan oman kielitaitoisuutensa tason."
"Semmoinen yksinkertaisuus ja selvyys", hän painottaa tavoitteitaan niin kirjoissa kuin myös opetuksessa. "Ei todellakaan pidä hienostella, vaan pyrkiä ymmärrettävyyteen. Monet asiat voi sanoa aika yksinkertaisella tavalla."
Häkkinen korostaa, että usein on vaikeaakin ilmaista asia tarpeeksi yksinkertaisesti, että kuulija ei voi tehdä vääriä johtopäätöksiä. Se on kuitenkin linja, jota hän kertoo yrittäneensä pitää niin opetuksessa kuin kymmenissä kirjoissaankin. Oppisanoja käytettäessä voi sisällyttää selityksen tai suomenkielisen vastineen sen yhteyteen.
"Ei minua oikeastaan ole moitittu yksinkertaiseksi, vaikka joku voisi sanoa, että tämä ei ole oikeata tiedettä, kun tämä on niin helppotajuista", hän arvioi.
LUONTO KIEHTOO SANOISSA JA YMPÄRILLÄ
Vuonna 2015 eläkkeelle jäänyt Häkkinen asuu Paimiossa luonnon keskellä kotitilallaan. Luonto on ollut lähellä myös monissa hänen tutkimuksissaan ja teoksissaan.
"Tämä lähtee tietysti ihan kotoa lapsuudesta. Isäni oli äidinkielenopettaja ja äiti kotirouva siinä vaiheessa, kun lapset oltiin pieniä", hän kertoo. "Mehän oltiin aina kesät maalla, mökillä, ensin vaarin mökillä ja sitten omalla mökillä. Tämmöinen luonnossa liikkuminen, sienien ja marjojen kerääminen, luonnon tarkkailu on aina ollut semmoinen asia, josta olen pitänyt."
Häkkinen opiskeli Helsingin yliopistossa suomalais-ugrilaista kielentutkimusta sivuaineinaan kotimainen kirjallisuus, fonetiikka ja yleinen kielitiede. Hän meni naimisiin jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan.
"Kun sain Turun yliopistosta töitä, niin vuosi asuttiin Turussa ja kateltiin, että olisi kiva saada omakotitalo ja päästä jonnekin vähän kauemmaksi keskustasta. Kun rahaa ei paljon ollut, niin piti tulla näin kauaksi, että saatiin oma kämppä", Häkkinen toteaa.
Luonto tuntuu Häkkiselle läheiseltä myös sanastossa. Se on ollut aina olemassa, ja sen sanastosta löytyykin suomen kielen kaikkein vanhin kerrostuma peruselämään liittyvän sanaston ohella. Häkkinen on tutkinut Agricolankin sanastostakin juuri eläimet ja kasvit.
OPETUSTYÖ ON HYVÄ POHJA TIETOKIRJAILIJALLE
"En ole laskenut suoraan sanoen", vastaa Häkkinen kysymykseen kirjojensa määrästä. "Siellä on semmoisia pieniä yliopiston oppikirjoja ja sitten oikean kustantajan kustantamia kirjoja. Parisenkymmentä niitä on."
"Varsinkin alkuvaiheessa kirjoitin niistä aiheista, joista olen joutunut pitämään kursseja ja opettamaan. Kun tekee luentomateriaalia ja sen työn joka tapauksessa, niin siitä kannattaa tehdä myös kirja", hän neuvoo aloitteleville tietokirjailijoille.
Opetuskokemusta hän pitää hyödyllisenä monella tavalla. Siinä joutuu tekemään työn, järjestämään asiat ihan oikeasti. Samalla pitää keskittyä myös semmoisiin asioihin, jotka eivät itseä ensin niin kovasti kiinnosta, mutta ovat kuitenkin olennaisia kokonaisuuden kannalta.
LINTUSANASTO NOUSI SUOSIKIKSI
Kirjoista rakkain on vuonna 2004 ilmestynyt Linnun nimi, johon kipinä lähti lintutieteellisen seminaarin esitelmästä.
"Halusin siinä oikeastaan nähdä, miten sanasto muuttuu. Otin tietyn aihepiirin sanaston kokonaisuutena ja katsoin, miten se on vuosisatojen ja vähän vuosituhansienkin aikana kehittynyt. Siinä oli ensin ihan kielitieteellinen näkökulma, mutta kun pääsin pitämään siitä esitelmän lintutieteellisessä seminaarissa, halusin jatkaa", hän muistelee. Aihevalinta herätti runsaasti mielenkiintoa aiheen harrastajissa.
"Kun sanastoa uudistettiin, niin pelikaanista haluttiin tehdä nahkahanhi ja pingviinistä lihavauikku"
"Kun kerron, että kirjosieppo on ollut mustavalkia kärväistemppaaja, niin se se yleensä aina huvittaa kaikkia", Häkkinen antaa esimerkin. "Kun sanastoa uudistettiin 1800-luvulla, niin pelikaanista haluttiin tehdä nahkahanhi ja pingviinistä lihavauikku, koska haluttiin käyttää suomenkielisiä sanoja eikä lainasanoja."
"Innostuin siitä aina enemmän ja enemmän, ja sitten ihan oikeasti keräsin aineiston vanhasta kirjakielestä niin hyvin kuin pystyin", hän selittää. Von Wrightin taiteilijaveljesten maalauksilla kuvitettu kirja palkittiin valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.
"Kirjan tekeminen on aika yksinäistä puuhaa. Siinä on valtava määrä aineistoa, joka pitää panna oikeaan järjestykseen, se on aika lailla puurtamista vaan", tiivistää Häkkinen. "Juuri Linnun nimi on ollut siinä mielessä mukava, että olen päässyt siinä lintutieteilijöiden kanssa kosketuksiin."
ARVOSTAVA YLEISÖ MOTIVOI
"Mielestäni opetukseen täytyy suhtautua vakavasti", Häkkinen kertoo. "Siinä on yleensä aika rajallinen aika. Oli mikä kurssi tai tunti tahansa, niin täytyy suunnitella, valikoida ja järjestää tieto, jotta ei mihinkään turhaan pähkäilyyn ja epäolennaisiin asioihin mene liikaa aikaa."
Ongelmaksi voi usein käydä, että kurssin alku on liian hidas ja perinpohjainen. Ei välttämättä ehditä ollenkaan käsittelemään kaikkea asiaa, jota olisi pitänyt, ja kokonaisuus voi jäädä lopulta vajaaksi.
Yliopisto-opetuksen lisäksi Häkkinen on pitänyt runsaasti erilaisia esitelmiä mitä erilaisimmille yleisöille ja nauttii siitä.
"Tykkään, jos ihmiset ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin itsekin olen kiinnostunut", hän selittää. "Esimerkiksi olen käynyt puhumassa ikääntyvien yliopistoissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa. On palkitsevaa, kun näkee, että ihmiset saavat sitä mitä haluavat."
Vapaa-ajan yleisöön verrattuna opiskelijat ovat kaksijakoinen ryhmä, koska osa pitää aiheesta, mutta osa on kuuntelemassa vain kurssin pakollisuuden vuoksi.
"Tiede-lehteen on kiva kirjoittaa, kun ihan kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta", huomauttaa Häkkinen. Hän kirjoittaa säännöllisesti Omat Sanat -palstalle, joka ilmestyy myös lehden verkkosivuilla.
"Yritän välttää sitä, että kirjoittaisin semmoista, mikä on jo kirjoitettu aiemmin"
"Yritän välttää sitä, että kirjoittaisin semmoista, mikä on jo kirjoitettu aiemmin. Lukija ei välttämättä tiedä sitä, mutta mä haluan, että siinä on joku uusi näkökulma tai ihan uusi fakta tai jotain, mitä ei ole ennen esitetty", hän kertoo.
Varta vasteen nettiin tehtyä blogia Häkkinen ei ole pitänyt, paitsi muutamia vuosia sitten virsikirjan lisävihkotyöryhmän ja reformaation merkkivuosityöryhmän jäsenenä.
OMAN KIELEN TÄRKEYS VOI UNOHTUA
Tulevaisuuden kasvavaksi tutkimustrendiksi Häkkinen veikkaa kielten keskinäistä vertailua, joka lisääntyy jo ihan käännösohjelmienkin kehityksen kautta. Täytyy ymmärtää, millaisia kielet ovat, jotta niitä pystyy yhdistämään.
Kielihistorian tutkimuksen myötä hän haluaa myös muistuttaa suomalaisille, miten pidämme oman kielemme hyvää asemaa oletusarvoisena.
"Kun olen suomen kielen ihminen, niin totta kai painotan suomen kielen merkitystä", Häkkinen nostaa. "Yleensä ihminen ei tajua sitä hyvää, joka hänellä on, kun mikään ei uhkaa. Kun on suomen kielen historiaa seurannut, niin on nähnyt, miten paljon kielen puolesta on taisteltu."
LINKKEJÄ:
Kaisa Häkkisen kirjoituksia Tiede-lehdessä:
https://www.tiede.fi/kirjoittaja/kaisa_hakkinen
KUVIA:
https://www.tjnk.fi/sites/tjnk.fi/files/KaisaHakkinen1.JPG
https://www.tjnk.fi/sites/tjnk.fi/files/KaisaHakkinen4.JPG
https://www.tjnk.fi/sites/tjnk.fi/files/KaisaHakkinen7.JPG
TEKSTI JA KUVAT: Mikko Suominen
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
