Uloste, politiikka ja taide, kas siinä käsitekimara, joka horjutti suomalaisten oikeustajua Anna Rajalan saatua tutkijatohtorirahoituksen Suomen Akatemialta. Tutkija hyötyi yllättäen törkykeskustelusta ja terävöitti tutkimusmetodiaan.
”Jos tutkijalla ei ole sananvapautta ja tutkimuksen vapautta, uutta tietoa ei synny. On saatava tehdä tutkimusta, jota voidaan tässä ajassa pitää jopa provosoivana, mutta jonka hyöty saattaa tulla vasta myöhemmin. Kun esimerkiksi mineraalilannoitteet loppuvat, onkin hyödyllistä puhua viemärilietteistä.”
Mineraalilannoitteet ja viemärilietteet loksahtavat vaivattomasti Tampereen yliopiston Suomen Akatemian tutkijatohtorin puheeseen. Niitä ulostetutkija tutkinnee mikroskoopin linssin läpi laboratoriossa.
Englannissa maisterin ja tohtorin arvot hankkinut Anna Rajala korjaa väärinkäsityksen ensitöikseen. Hän tutkii ulostetta yhteiskuntatieteellisestä, ei luonnontieteellisestä näkökulmasta.
Ulostetutkimusta tehdään maailmalla laajalla rintamalla muun muassa siksi, että ulosteet kytkeytyvät viemärilietteisiin, lannoitteisiin ja ruoantuotantoon kriittiseksi luokitellun raaka-aineen, fosforin, vuoksi. Rajalan lähestymistapa on toinen: hän yhdistää tutkimuksessaan ulosteen politiikkaan, terveydenhuoltoon ja taiteeseen.
Kun hänen tutkimuksensa ”Julkitehdyn ulosteen politiikka kaupunkikuvassa, taiteessa ja bioetiikassa” lävähti otsikoihin vuonna 2022 Suomen Akatemian myönnettyä sille kolmivuotisen rahoituksen, monella meni kotimaassa kuppi nurin.
”Turha tutkimus”, ärähti eräs sydämistynyt kansalainen tutkijalle sähköpostissa. Siihen viestiin Rajala ei reagoinut. Sen sijaan hän vastasi kärsivällisesti purnaajalle, joka luuli Rajalan tutkivan juoppojen kaduille tekemiä jätöksiä. Niistä Rajala ei ole kiinnostunut. Hänen fokuksensa on muun muassa vanhuksissa tai sairaissa, jotka eivät pärjää yksin vessassa. Purnaaja muisti, että hänen veteraani-isänsäkin oli kärsinyt ulosteen karkailusta vanhoilla päivillään. Viestittelyn jälkeen Rajalan tutkimus asettui ymmärrettävään valoon.
Rajala on sohaissut tutkimuksellaan tabuun, joka ei rajoitu vain Suomeen. Kaikkialla maailmassa ulosteesta ja ruumiin eritteistä lienee vaikea puhua niin yksityisesti kuin julkisesti. Kun julkista puhetta ei ole, aihe vaietaan. Paskasta pitäisi Rajalan mukaan puhua kuitenkin enemmän ja suoraan, sillä se vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon, ihmisten terveyteen ja henkeen.
Raju palaute auttoi tutkimuksen fokusoinnissa
Imatralta kotoisin oleva Anna Rajala, 38, opiskeli ensin fysioterapeutiksi ja teki myös hoivatyötä pääosin vanhusten parissa. Mieleenpainuvimmat kohtaamiset potilaiden kanssa liittyivät intiimiin hetkiin vessassa. Kiitollisuus oli käsinkosketeltavaa, kun kuntoutujat saivat apua ammattilaiselta.
”Taivaassa on 97-vuotias lotta, joka lupasi tulla pyyhkimään minun pyllyni, kun olen vanha”, Rajala muistelee herkistyneenä.
Hoivatyöstä saadut kokemukset vaikuttivat Rajalan työhön tutkijana. Kun hän sommitteli hakemustaan Suomen Akatemialle, hän ei uskonut saavansa rahoitusta, koska tiesi tutkivansa vaiettua aihetta. Mieleen ei juolahtanut sellainenkaan riski, että ”kansa närkästyisi”. Toisin kuitenkin kävi: Rajala sai rahoituksen vuosille 2022–2025 ja niskoilleen kansan vihat.
Hakemuksensa hän oli laatinut trapetsiartistin tarkkuudella ja pyytänyt muotoiluistaan mielipidettä kollegalta. Kaikki hyvin, vastaus kuului, hakemus sisään vain.
”Jälkiviisaana voin nyt sanoa, että olisi kannattanut kehystää tutkimuksen julkinen kuvaus eri tavalla.”
Kun uloste liitetään maatalouteen tai ruoantuotantoon, se ei herätä intohimoja. Rajala olisi voinut nostaa esiin kyseiset näkökulmat, sillä hän on perehtynyt ulosteen hyötyihin lannoitetuotannossa, mihin hän viittaa sitaatissaan jutun alussa. Kun mineraalilannoitteet ehtyvät, fosforia sisältävät viemärilietteet noussevat pelastajan asemaan.
Kansan närkästys poiki lopulta onnenkantamoisen. Rajala oli suunnitellut kohdistavansa aineistokeruunsa laajalle yleisölle, mutta hän luopui ajatuksesta tajuttuaan, että tutkimus hyödyttäisi enemmän sellaista kohderyhmää, jota ulosteeseen liittyvät kysymykset kipeimmin koskettivat. Hän tarkensi fokustaan ja osoitti kyselynsä pienelle kohderyhmälle, suolistosairauksista kärsiville. Hän aikoo raportoida tutkimuksestaan alan järjestön julkaisuissa.
Ulosteen rooli terveydenhuollossa, urbaaneissa tiloissa ja taiteessa
Anna Rajala tutkii ulostetta ja siihen liittyvää politiikkaa kolmessa niin sanotussa työpaketissa. Ensimmäinen liittyy hoiva-alaan ja intiimihoivaan, jota Rajala pitää korkean osaamisen tehtävänä. Otetaanko intiimihoiva huomioon hoitajamitoituksessa poliittisessa päätöksenteossa, tutkija kysyy. Toinen työpaketti pureutuu julkisiin kaupunkitiloihin. Onko vessat suunniteltu kaupungeissa, ostoskeskuksissa ja työpaikoilla niin, että esimerkiksi suolistosairauksista tai niiden jälkitiloista kärsivät voivat käyttää vessoja tasavertaisesti terveiden tavoin?
Kolmas työpaketti käsittelee ulostetta taiteessa.
”Taiteen avulla voin tutkia yhdessä yhteistyökumppaneideni kanssa sitä, miten ulosteisiin liittyvä hiljaisuus vaikuttaa ihmisten elämään. Lapset eivät saa käyttää vessasanoja kuin vessassa, onpa outoa. Aikuiset saavat kutsukirjeitä suolistosyöpäseulontoihin, mutta moni jättää vastaamatta häveliäisyyssyistä.”
Olisi kuitenkin iso kansantaloudellinen säästö, jos suolistosyöpä tunnistettaisiin varhain. Ehkä seulontaan olisi helpompi osallistua, Rajala arvelee, jos eritteet olisivat häpeän sijaan normaali osa julkista keskustelua.
Työnohjaus osaksi tutkijan ammatillista tukea
Rahoituspäätöksen aiheuttaman ”paskamyrskyn” aikana Rajala sai tukea kollegoiltaan. Hän vietti unettomia öitä ja vilkuili jonkin aikaa olan taakse törmättyään netissä keskustelupalstaan, jossa viestiteltiin pelottavaan sävyyn hänen asuinpaikastaan. Hän lopetti keskustelupalstojen seuraamisen.
”Tiedän, että yliopistolla on henkilöitä, joihin olisin voinut ottaa yhteyttä. En tehnyt niin, ehkä olisi kannattanut. Mutta tutkijat tarvitsisivat oikeasti työnohjausta, varsinkin, jos he työskentelevät jonkin hankalan tai traumatisoivan aiheen parissa, kohtaavat häirintää tai asioita, jota aiheuttavat pelkoa”, Rajala esittää.
Tutkijoilla pitäisi olla rutiininomainen mahdollisuus saada työnohjausta tai hankkia sitä itsenäisesti. Etenkin apurahatutkijat ovat tyhjän päällä, Rajala muistuttaa.
Rajala on ottanut laiminlyönnistään opikseen. Kun tutkimus valmistuu ja julkaistaan, hän aikoo keskustella yliopiston tiedeviestinnän kanssa ainakin lehdistötiedotteen sanamuodoista.
Muuta viestinnällistä toimintasuunnitelmaa hänellä ei ole.
”Mutta sellainen kannattaa varmasti tehdä, kirjoittaa vaikka ranskalaisin viivoin paperille.”
Epäilevät tuomaat hän aikoo kohdata argumentein, ei tunteella. Takataskussa hänellä on entisenä hoivatyön ammattilaisena valttikortti, joka tarjoaa suojan asiatonta palautetta vastaan.
”Tiedän, mistä puhun. Olen edelleen ylpeästi sydämeltäni pyllyjä pyyhkivä fysioterapeutti, ja haluan pitää hoivamaailman aina tutkimuksessa läsnä.”
Teksti: Helen Partti
Kuvat: Liisa Takala
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
