Tiede on totta toistaiseksi – toimittaja Anu Silfverbergin podcastissa pohditaan tieteen replikaatiokriisiä

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Suomen tiedetoimittajain liitto järjestivät viime syksynä 8. kansallisen tiedeviestintäkongressin. Tapahtumassa keskusteltiin totuudenmukaisesta tiedosta ja sen tuottamisesta sekä tiedon epävarmuudesta ja keskeneräisyydestä. Tilaisuudessa kuultiin toimittaja Anu Silfverbergin puheenvuoro, jossa Silfverberg pohtii tieteen replikaatiokriisiä. Kuuntele podcast Tiederadio-kanavalla SoundCloudissa tai lue puheenvuoro alta.

Tiede on totta – toistaiseksi

Journalisteilla on pahana tapana tehdä asioista yksinkertaisempia kuin ne ovat.

Tai ainakin meitä usein syytetään sellaisesta: tutkimustiedon pohjalta väitetään liian suuria, tai syy- ja seuraussuhteita kuvitellaan sinne missä niitä ei ole. Henkilökuvassa tarina on liian eheä ja opettavainen ollakseen koskaan totta.

Me kaikki tiedämme ne jutut: ne tiiivistyvät klikkiotsikkoon, jossa yhden virkkeen sisälle on mahdutettu kokonainen elämä, käänne ja loppuratkaisu. Nähdäkseni houkutus sellaiseen kirjoittamiseen syntyy, koska intuition tasolla me kaikki ymmärrämme, että teksti on aina väite maailmasta. Jokainen teksti, riippumatta siitä, ymmärtääkö kirjoittaja mitä on väittämässä vai ei.

Kiire on kuitenkin ymmärryksen pahin vihollinen, sillä väittäminen on kestävyyslaji. Houkutus nähdä asiat selkeinä ja mustavalkoisina on suurin juuri silloin kun tiedämme vähän mutta emme tarpeeksi.

X

Kaksi vuotta sitten sain Long Playn lukijalta viestin. Kirjoittajalla oli toiveissa juttuaihe, josta hän halusi lukea artikkelin, nimittäin psykologian replikaatiokriisi. Että mikä, minä kysyin mielessäni.

En ollut koskaan kuullutkaan mistään sellaisesta, mutta aloin etsiskellä. Suomeksi aiheesta löytyi vain joitain tutkijoiden omia blogitekstejä sekä muutama lehtijuttu. Niistä opin pääasian: useita tunnettuja psykologian tutkimustuloksia ei onnistuta toistamaan, vaikka kuinka on yritetty. Useita tarkoitti tässä tapauksessa satoja.

Samansuuntaisia epäilyjä oli ollut jo aiemmin, mutta keskustelu ei ollut ottanut kauheasti tuulta alleen. Tarvittiin tarpeeksi kreisi esimerkkitapaus. Sellainen saatiin vuonna 2011. Cornellin yliopiston psykologian professori Daryl Bem väitti silloin todistaneensa, että ihminen pystyy ennustamaan tulevia tapahtumia. Tutkimus läpäisi vertaisarvioinnin ja ilmestyi vieläpä arvostetussa julkaisussa.

Rajatiedon ystävät tietysti juhlivat. Tieteen ystävät eivät juhlineet. Moni psykologi koki, että Bem teki koko alan naurettavaksi.

Ja eihän siinä mitään järkeä ollutkaan. Mutta tässä piili ongelma: kyllähän tutkijoiden pitäisi aina pitää mielensä avoimena sen sijaan, että päättäisivät etukäteen, mikä on totta ja mikä ei.

Jotkut tutkijat päättivät toistaa Bemin tekemät kokeet. Tässä vaiheessa ihmisen kyky ennustaa tulevaisuutta sitten valitettavasti katosi ilmaan. Tulokset eivät toistuneet.  Tiedeyhteisöä se ei yllättänyt. Mutta outo tilanne herätti kysymyksen, voisiko myös muissa, paljon järkevämmän oloisissa tutkimuksissa piillä samanlaisia ongelmia.

Bemin käyttämät aineiston analysoinnin menetelmät olivat aivan yleisiä, ja siksi ne olivat myös läpäisseet myös vertaisarvioinnin. Se oli huolestuttavaa. Kun niin sanottuja replikaatiotutkimuksia alettiin sitten tehdä enemmän, ongelmat jatkuivat. Alkoi vaikuttaa siltä, että jokin oli pielessä.

Se minkä piti olla toistettavissa ei ollutkaan. Lukuisat tutkimukset, joiden tietojen varaan oli rakennettu uusia tutkimuksia, valuivat pois kuin hiekka sormien välistä. Samalla huomattiin, että siihen nähden, miten olennaisena tutkimustulosten toistumista oli pidetty, sitä oli harrastettu hämmästyttävän vähän.

X

Aluksi replikaatiokriisistä käyty keskustelu koski erityisesti sosiaalipsykologian kokeita ja niissä käytettyjä tilastollisia menetelmiä. Ongelmaksi nimettiin niin sanottu p-hakkerointi, joka tarkoittaa sitä, että aineistosta kalastellaan tilastollisesti merkitseviä tuloksia vaihtelemalla otoskokoa ja muuttujia, jopa hypoteesia.

Se kuulostaa pöyristyttävältä kun sen noin muotoilee, mutta kävi ilmi, että se on varsin yleistä.

Eivät useimmat p-hakkerointiin syyllistyneet tutkijat edes ajatelleet tekevänsä mitään väärin. Sellaista opetettiin jopa oppikirjoissa. Ja tässä ehkä piilee tämän inhimillisen kriisin ydin: Jos kyseessä olisi tarkoituksellinen huijaus, asia olisi paljon yksinkertaisempi. Entä jos teemme parhaamme, mutta se ei riitä?

Yksi haastattelemani tutkija kertoi, miten hän tajusi, että analyysitapaa muuttamalla olisi voinut väittää tutkimuaineistonsa perusteella lähes mitä vain. Otos oli liian pieni eikä tilastollinen analyysi ollut siksi luotettava. Kun hän sitten hätääntyneenä kyseli apua, kokeneemmat kollegat neuvoivat, että valitse sellainen analyysitapa jolla tulee kiinnostavimmat tulokset.

Kiinnostavaa sellainen voi toki olla, mutta tiedontuotantoa se ei ole, vaan arpapeliä. Ja huom., arpapeliä, jonka kohteena ovat tutkimuksen kohteet, oikeat ihmiset omine elämineen. Tutkija koki olevansa vastuussa heille.

”Halusin, että tulokset ovat jossain suhteessa todellisuuteen”, hän selitti minulle. Ihan kohtuullinen halu, eikö vain.

X

Toistettavuuden ongelmat eivät jääneet sosiaalipsykologien piiriin, vaikka muiden alojen tutkijat aluksi niin ehkä toivoivat. Vuosikymmenen alun jälkeen alettiin tehdä tutkijoiden yhteistyönä isoja replikaatiotutkimuksia, joissa yritettiin toistaa valtavia määriä aiempia tuloksia. Ei vain psykologiassa, vaan lääketieteen, taloustieteen ja aivotutkimuksen alalla ja niin edelleen. Tulokset eivät olleet yhtään parempia. Pahalta näytti, ja näyttää edelleen.

Lukiessani näitä tutkimuksia minua vaivasi pitkään olo, että olen varmaankin ymmärtänyt jotain väärin. Se kaikki vaikutti niin isolta, niin merkittävältä, että radiohiljaisuus aiheen ympärillä tuntui luonnottomalta. Miten tästä ei puhuta julkisuudessa koko ajan, ajattelin.

On nimittäin selvää, että replikaatiokriisi asettaa kyseenalaiseksi paljon muutakin kuin yksittäiset tutkimustulokset. Se pakottaa kysymään: mitä me ihmiset oikein voimme tietää? Millä perusteella, millä varmuudella?

Kuluneen kymmenen vuoden aikana replikaatiokriisin käsittely on tarkoittanut repiviä kiistoja: tiedesotia, julkisia häpeäpaaluja, katkeruutta. Ihmisten urat olivat vaakalaudalla. Ja identiteetit ja maailmankuvat, usko itseen ja muihin.

Toronton yliopiston psykologian professori Michael Inzlichti haastattelu jäi mieleeni kummittelemaan viikkokausiksi. Hän kertoi minulle, ettei luota enää mihinkään omaan tutkimukseensa, mikä on tehty ennen vuotta 2012.

Muutenkin Inzlicht on tätä nykyä skeptinen kaiken lukemansa tutkimuksen äärellä. Hän on kipeän tietoinen siitä, että iso osa kirjallisuudesta rakentaa pohjalle, joka horjuu.

Inzlicht oli ollut juhlittu tähtitukija, sellainen, jonka töistä kirjoitetaan The New York Timesissa ja jonka artikkelit saavat valtavasti viittauksia. Mutta kun keskustelu replikaatiokriisistä alkoi, hän tunnisti kaikki sen perusongelmat omassa työssään. Hän yritti kollegojen kanssa toistaa omia kokeitaan, mutta epäonnistui.

Puhuessaan tästä kaikesta Inzlicht kuulosti väliin juhlalliselta, väliin surumielisen kyyniseltä.

Hänen tavassaan puhua oli tiettyä katastrofin jälkeistä tyyneyttä. Miltä tuntuu menettää elämäntyönsä, kysyin. Hän vastasi: “No ei se kovin hyvältä tunnu.”

X

Ei Michael Inzlicht toiminut väärin koska halusi toimia vilpillisesti. Päin vastoin, hän pelasi täysin sääntöjen mukaan. Paljon isompi ongelma on se, että akateemisen maailman rakenteet ja julkaisujärjestelmä painostavat väärään suuntaan. Ne eivät palkitse ensisijaisesti tinkimättömästä työstä, vaan mahdollisimman tiheästä julkaisemisesta mahdollisimman arvostetuissa lehdissä.

Isot kansainväliset tiedelehdet eivät ole järin kiinnostuneita julkaisemaan aiempien tutkimusten toistoyrityksiä. Näin vanha tieto ei tule koskaan testatuksi.

Ei huippujulkaisuja liioin kiinnosta julkaista artikkeleita, joissa ei löydetä jotain uutta tai esimerkiksi löydetä vahvistusta esitetylle hypoteesille. Niin kasvaa julkaisuvinouma: saamme lukea vain niistä tutkimuksista, joissa esitetään jotain uutta tai jännää, emmekä koskaan saa tietää kuinka monta tutkijaa sai itse asiassa ihan toisenlaisen, tylsemmän tuloksen.

Ja ikävä kyllä tylsempi on usein todennäköisemmin totta.

On nimittäin havaittu myös, että juuri ne tutkimukset, joiden tulokset eivät myöhemmin toistu, saavat eniten viittauksia ja julkisuutta. Ongelma on viheliäinen, sillä tutkijan arvo ja uskottavuus mitataan nimenomaan julkaisujen ja viittausten määrässä. Journalistien piirissä aina vitsaillaan siitä, että näkyvyydellä ei elä, mutta tutkimuspiireissä on kivuliaan totta, että ilman sitä ei elä.

Tiedemaailman kilpailu ja julkaisujärjestelmän vinoumat ohjaavat siis julkaisemaan asioita, jotka voivat olla yksinkertaisesti harhaanjohtavia. Ja sitten ongelmat kumuloituvat, kun uutta tutkimusta rakennetaan aiemman, virheellisen tiedon varaan. Myös virheiden oikaisu on vaikeaa ja hidasta, itse asiassa journalistin näkökulmasta aivan kestämättömän vaikeaa ja hidasta. Vapaaehtoispohjalta toimivat tiedesalapoliisit käyvät läpi epäilyttäviä artikkeleita palkatta ja omalla ajallaan, usein nimettömästi. Harva uskaltaa lähteä julkisesti ottamaan mittaa arvostetun julkaisijan tai akateemisen tähden kanssa.

X

Kesällä 2021 haastattelin lukuisia tutkijoita, jotka pyrkivät muuttamaan tätä kaikkea. He toimivat työssään ja sen ohessa avoimen tieteen periaatteiden puolesta. Replikaatiokriisin suhteen he ovat tehneet johtopäätöksen, että oman pesän suojelemisen sijaan pesä on avattava kaikkien nähtäväksi.

Näiden tutkijoiden vaatimukset kohdistuvat ennen kaikkea akateemisiin instituutioihin ja julkaisuihin. He vaativat, että tutkijoita palkittaisiin avoimuudesta ja tinkimättömyydestä, ei julkaisujen määrästä. He ehdottavat, että tutkijoiden pitäisi avoimesti antaa aineistonsa nähtäville ja tehdä julkiseksi kaikki tutkimuksessa tehdyt valinnat ja työvaiheet. Sekin olisi kerrottava, jos tutkimus onkin pettymys eikä oletettuja tuloksia saada. Tai jos jotain on jätetty kokonaan pois.

Tietynlaisissa tutkimuksissa niin sanottu esirekisteröinti voi taata avoimuuden: silloin hypoteesi ja kaikki tehdyt rajaukset ja työvaiheet julkistetaan jo ennen työn alkamista. Lopuksi sitten raportoidaan tulokset, vaikka ne eivät vastaisikaan odotuksia. Esirekisteröinti on itse asiassa jännittävällä tavalla osoittanut julkaisuvinouman mittakaavan. Siinä missä perinteisesti esimerkiksi psykologian tutkimuksissa hypoteesit toteutuivat lähes aina, esirekisteröidyissä tutkimuksissa se pätee vain joka toiseen tutkimukseen. Jokin, mikä on ollut näkymätöntä, on nyt tullut näkyväksi.

Kun tein juttua replikaatiokriisistä liikutuin monesti siitä, miten nöyrästi ja kunnianhimoisesti haastattelemani tutkijat sekä Suomessa että maailmalla suhtautuivat työnsä ongelmiin. Ajattelin usein, että jos kaikki täällä tekisivät hommia samalla asenteella, maailma olisi aivan ihmeellinen paikka.

Samalla kaikki tapaamani tutkijat olivat hyvin tietoisia siitä ristiriidasta, että he nostavat tieteen ongelmia esiin samaan aikaan, kun yhteiskunnassa tiedevastaisuus on nosteessa ja populistit lietsovat epäluottamusta ”kaiken maailman dosentteja” kohtaan. Mutta vaikka tiede on vaikeuksissa, se on silti paras keino tietää mitään. Siksi tutkijan ja toimittajan täytyy puolustaa tiedettä olemalla erityisen kriittinen sitä kohtaan, vaatimalla parempaa. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

X

Kun olin julkaissut juttuni, sain pääosin innostunutta palautetta, mutta huomasin, että joillain heräsi tarve vähätellä. He tahtoivat sanoa, että ongelma ei koske omaa alaa tai omaa koulukuntaa. Tai että se ei koska laadullista tutkimusta. Tai että se on vain psykologien oma kriisi, tai että koeasetelmiin pohjaavat laboratoriokokeet ihmisillä ovat muutenkin ihan tyhmiä ja eipä ihme, jos sellaisissa tulee ongelmia.

Tai että minä olen puhunut tästä jo vuosia sitten, eikä tässä mitään uutta ole.

Nuo reaktiot tuntuivat itse asiassa minusta paljon huolestuttavammalta kuin itse kriisi. On totta, että varsinaiset toistettavuuden ongelmat koskevat vain tietyntyyppisiä koeasetelmiin perustuvia tutkimuksia ja tilastollista analyysia – mutta replikaatiokriisin implikaatiot tieteelle ulottuvat kuitenkin paljon laajemmalle. Rakenteissa on paljon pielessä, jos työtavat sallivat valikoivan ja peittelevän aineiston käytön ja julkaisutoimintaa ohjaa huomioarvo ja uutuudenviehätys.

Kaikkia avoimen tieteen periaatteita ja ratkaisuja yhdistää yksi asia: sillä tavoin tehtynä työ vie paljon enemmän aikaa ja resursseja. Ja tuloksena on paljon enemmän sellaista tutkimusta, jolla ei välttämättä saa helposti viittauksia ja huomiota.

Itselleni replikaatiokriisiin tutustuminen tarkoitti, että jouduin kasvotusten oman tietämättömyyteni, laiskuuteni ja varmuuteni kanssa. Olen toimittajana kirjoittanut lukuisia tiedevetoisia juttuja ja haastatellut satoja tutkijoita, mutta nyt tajuan, että en minä useinkaan ole todella pysähtynyt miettimään, miten tutkimusta lopulta tehdään tai mihin levittämäni tieto käytännössä perustuu. Olen luottanut siihen, joka sanoo, en siihen, mitä sanotaan ja miten sanotaan. Olen siis osa ongelmaa.

Usein toimittajat ja tutkijat korostavat toistensa töiden välistä eroa. Mutta koskaan mikään ei ole kuulostanut yhtä paljon journalismin uhkakuvilta kuin se, kuinka tutkijat kuvasivat alan rakenteisiin syöpyneitä vääristymiä. Kaikki siinä oli tuttua. Esimerkiksi yksittäisen kirjoittajan voimattomuus sen edessä, millaiseen sisältöön rakenteet ja alan ansaintamallit ohjaavat.

Tai toisaalta se, miten harhaiset käsitykset omasta riippumattomuudesta johtavat kirjoittajan suorinta tietä pimeään.

Tuttua toimittajalle on myös huomioarvon korostuminen olennaisen sisällön kustannuksella – terveisiä vaan täältä klikkiotsikoiden maailmasta! Tunnistan senkin, miten työelämässä koettu epävarmuus alkaa purkautua defensiivisyytenä ja kyräilynä niin, että normaalia kriittisyyttä aletaan tulkita kiusaamisena.

Avointa tiedettä vaativien tutkijoiden esiin nostamat kysymykset ovat itse asiassa kaikki täysin relevantteja toimittajalle: Mitä valintoja minä teen muiden katseilta piilossa? Jos en tekisi niitä piilossa, vaikuttaisiko se lopputulokseen jotenkin? Miten? Millä tavoin ja mitä kautta viiteryhmäni, talous tai julkisuus vaikuttavat työni sisältöön? Mitkä oletukset maailmasta ohjaavat sitä, millaisia kysymyksiä kysyn ja mitä en kysy? Olemme lopulta tosi sokeita omille vaikuttimillemme. Journalismin tai tutkimuksen viitta ei tee immuuniksi sille.

Tiedejournalismia leimaa usein etäisyys: tutkijoiden tai instituutioiden tavoitteet ja taustat harvoin näkyvät kerronnan tasolla mitenkään. Tutkimuksia ikään kuin putoilee taivaasta. Sanotaan, että ”Tukholman yliopiston tutkimuksen mukaan on näin ja näin…” Niin niin, mutta mitä ne tutkijat tekivät? Miksi tämä tieto syntyi? Mitä väliä sillä on? Mitä ei selvitetty? Mikä jätettiin sanomatta? Miksi tutkimuksen tulos eroaa aiemmista?

Eräs viisas toimittajakollegani on määritellyt joskus, että lehtijutut pitäisi tehdä niin, että jokaisen valinnan voisi avata ja perustella sekä kollegoille, lukijoille että juttujen kohteille. Se ei missään nimessä tarkoita kaikkien miellyttämistä, vaan rehellisyyttä. Avoimuus valinnoista pakottaa selittämään, miksi jokin asia on tärkeä tai mitä sen perusteella voidaan lopulta sanoa.

Kun luin tutkijoiden kirjoituksia avoimen tieteen vaatimuksista, muistelin usein tuota ohjetta. Olen ollut valmis sitoutumaan siihen periaatteen tasolla, mutta mitä kaikkea se voisi tarkoittaa käytännössä?

Tiedejournalismin kohdalla sen pitäisi tarkoittaa ainakin hyvin erilaista, tarkempaa suhdetta lähteisiin. Suurin osa itseään kunnioittavista journalisteista varmaankin sanoisi, etteivät he missään nimessä tekisi juttuja suoraan firman tiedotteen pohjalta. Tieteen kohdalla näin kuitenkin tehdään koko ajan ja kaikki tietävät sen. Kun yliopisto julkaisee tiedotteen, sen pohjalta tehdään uutisia. Luotetaan, että väite on totta – tuleehan se yliopistosta. Tai luotetaan, koska oma ammattitaito ei riitä tiedon arvioimiseen. Kannattaisi olla varovaisempi.

Mediaa usein syytetään tutkimustiedon yksinkertaistamisesta ja tulosten liioittelusta – syystäkin. Mutta kun julkisuuteen päätyneitä vääristyneitä tiedeväitteitä on sitten tutkittu, onkin havaittu, että usein väärät tiedot ovat peräisin suoraan yliopistojen tiedotteista. Niissä raportoidaan asioita valikoiden ja jopa harhaanjohtavasti. Sitten toimittajat toistavat noita väitteitä, koska operoivat viestinnän varassa.

Tämän pitäisi ohjata toimittajien suhtautumista tutkimusviestintään. Sitä pitäisi lukea yhtä kriittisesti ja kyseenalaistaen kuin minkä hyvänsä yrityksen tai puolueen tiedotusta. Se että ihminen on hyvällä asialla ei vielä tee hänen sanomastaan luotettavaa. Luotettavuus liittyy perusteluihin, ei puhujaan.

Eräs tutkija mainitsi minulle, että hänen mielestään ei ylipäänsä voi sanoa tutustuneensa tutkimukseen lainkaan, ellei ole lukenut menetelmiä kuvaavaa osuutta. Se oli minulle todella silmiä avaavaa, ja samalla hävetti. Olen ollut juuri se toimittaja, joka lukee kiireessä tutkimusartikkelista vain abstraktin tai johtopäätökset ja kirjoittaa sitten juttuunsa sellaisia lauseita kuin ”tutkimustieto osoittaa”, tai “Tukholman yliopiston tutkimuksen mukaan”, selittämättä sen enempää.

Yritän kysellä nyt itseltäni useammin: millä perusteella tiedät, että tämä on näin. Valitettavan usein rehellinen vastaus kysymykseen on, että en ehkä varmuudella tiedäkään. On pakko selvittää tarkemmin. Tutkimuksen kohdalla se tarkoittaa vähintään sen ymmärtämistä, mitä on oikeasti tehty ja mitä ei.

Usein itseäni helpottaa, jos ehdin jututtaa yhdestä tutkimuksesta useampia saman alan tutkijoita. Se auttaa hahmottamaan, mihin yksittäinen tutkimustieto asettuu, tai miksi eri tutkimukset näyttävät olevan ristiriidassa keskenään. Lähes aina niissä keskusteluissa huomaan käsittäneeni jotain perustavalla tavalla väärin. Se on valaisevaa, vaikka myös vähän pelottavaa. Miten paljon väärää tietoa liikkuu vain siksi, että emme ehdi ottaa selvää?

X

Työskentelen itse tyylilajissa, jota kutsutaan narratiiviseksi journalismiksi; jos jotain, niin meidän hommissamme on usein vaarana henkilöidä ja tarinallistaa asioita liikaa. Silti itseltäni meni vuosia sen hahmottamiseen, että myös tiedettä tekevät ihmiset, joilla on tahdon suunta. Sekä hyvässä että pahassa.

En tullut ajatelleeksi, että tutkimusuutiset eivät vain tipu taivaista, vaan että jokaisen tiedotteen takana on ihmisiä, työpaikkoja, uria, koulukuntia, pelkoja ja toiveita. Että myös tieteen tekijöillä on aina intohimoja ja vahvuuksia, vallanhalua ja taloushuolia, yksinäisyyttä ja laiskuutta. He ovat siis siinä suhteessa kuten journalistit, jotka ovat siinä suhteessa kuten kaikki muut ihmiset.

Avoimen tieteen aktivistit ovat eräänlaisia ilonpilaajia; on kurjaa huomata, että on yhdessä tehty väärin. Olen kuitenkin toimittajana kiitollinen, että he pilasivat juhlat. Olen kiitollinen, että sain kuulla, että ”everything is fucked”, kuten erään replikaatiokriisiin tutustuneiden tutkijoiden lukupiirin nimi kuului.

Ehkä syy siihen, että replikaatiokriisi ei ole vielä päätynyt suurempiin otsikoihin on se, että asia on niin suuri ja hähmäinen. Se on niin kuin ilmastonmuutos; vaikea tiivistää klikkiotsikkoon. Tapahtuu tämmöisiä inhimillisiä sotkuisia juttuja. Kuka on vastuussa?  Yksittäinen tutkija vai tiedejulkaisija, yliopisto, tutkimushanke vai väitteitä levittävä tiedottaja. Vai toimittaja, joka popularisoi tiedettä? Kaikki, ihan kaikki ovat vastuussa, ja sepäs alkaakin ajatuksena nopeasti nukuttaa.

Aloitin sanomalla, että jokainen teksti on väite maailmasta. Niin se on; ja on aina syytä olla tietoinen siitä, mitä väittää. Mutta väitteen ei tarvitse olla simppeli. Yhä useammin huomaan itse, että kun minulla on todella aikaa perehtyä aiheeseeni, teksti päätyy lopulta sanomaan jotain sellaista että ”kaikki on paljon monimutkaisempaa kuin saatoimme kuvitella”. Että asiat ovat kesken ja niin ristivedossa, että loppuratkaisu on auki. Tai että ihminen ei oppinutkaan virheistään, mutta on silti tarinan lopussa vaihtanut hieman suuntaa, menossa vähän muuttuneena kohti uutta.

Kuva: Linda Saukko-Rauta