Dokumentaristi Sami Kieksi tallentaa dokumentteihinsa yhteiskunnan heikko-osaisten elämää. Ne ovat tarinoita, joita pitäisi hänen mielestään kertoa vielä enemmän ja mieluiten heidän omalla suullaan.
Useita dokumenttielokuvia ja -sarjoja tehneelle ohjaaja Sami Kieksille myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto vuonna 2021 syrjään jääneiden äänen tavoittamisesta dokumenttielokuvan keinoin. Vuonna 2020 ilmestynyt Logged in -seurantadokumenttisarja sukeltaa viiden nuoren miehen elämään, jota he viettävät paljolti pelimaailmassa. Logged in on yksi 2000-luvun puhutuimmista ja katsotuimmista suomalaisista dokumenttisarjoista.
Sami: Halusin tehdä rehellisen dokumenttisarjan ihmisistä, jotka ovat jääneet yhteiskunnassa syrjään. Mun oma lapsuus oli myös aika rikkinäinen, ja olin vaarassa itse syrjäytyä. Idea kypsyi usean vuoden, ja tarjosin sitä Ylelle. Se herätti heissä suorilta käsin kiinnostuksen. Mutta mistä löytyisivät sarjan päähenkilöt, kun yhteiskunnan tukiverkotkaan eivät heitä tavoita? Mulla oli kontakteja. Olen toiminut nuorten parissa ja järjestänyt heille tapaamisia ympäri Suomea. Tein reilut kaksi vuotta töitä Mieli ry:n Sekasin Gaming -hankkeessa, jossa pidettiin yhteyttä nuoriin Discord-verkkokeskustelusovelluksen kautta. Videopelaajat käyttävät sitä. Sarjaan valikoitui viisi nuorta: Joni, Patrik, Aaron, Juho ja Henri. Tein jokaisen kanssa pitkät taustahaastattelut, saattoivat kestää neljäkin tuntia. Piti hahmottaa, oliko henkilö valmis dokumentin tekoon ja millaiset motiivit hänellä oli lähteä mukaan. Pitkässä seurantadokumentissa motiivi on hirveän tärkeä, vuoden seuranta vaatii sitoutumista. Heillä piti olla menossa jokin prosessi, jota saimme seurata. Jos henkilön tarina ei kanna, koko dokumentti ei kanna.
En puhu syrjäytyneistä vaan syrjään jätetyistä tai syrjään jääneistä. Multa on kysytty, mitä voitaisiin tehdä, jotta meillä ei olisi syrjäytyneitä. Mun vastaus on luottamus. Heiltä se on mennyt. Voi olla, että he ovat eläneet turvattomassa ympäristössä ja kuulleet vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan, että yhteiskunta on paska, eikä keneenkään voi luottaa. Sitten he näkevät arjessaan, että kaikki tuo puhe toteutuu. Ihminen ei voi luottaa yhteiskuntajärjestelmään, ennen kuin se luottaa edes yhteenkään ihmiseen.
Sitäkin kysytään, miten syrjään jääneet saadaan takaisin osaksi yhteiskuntaa. Ai, eikö me ollakaan osa tätä yhteiskuntaa, he kysyvät. Yksikin kertoi minulle, että hänet on kasvattanut lastenkoti eli yhteiskunta, eivät hänen vanhempansa. Eikö hän siis ole osa yhteiskuntaa? Pitäisi kuulemma myös valita parempia polkuja elämässä. Miten voi valita sellaista, mitä ei näe ja mistä ei edes tiedä?
Mun duuni on ihmisten kohtaamista. Logged inin teossa mua auttoi tunneäly, joka on kehittynyt mun omien kokemusten myötä. Osaan esittää jatkokysymyksiä ja antaa tilaa oikeina hetkinä, välillä haastaakin. Mulle on tosi luontevaa olla syrjään jääneiden seurassa, olen kuin kotonani heidän luonaan. Heidän kanssaan pitää puhua asioista suoraan, sitä he arvostavat.
Aitojen tilanteiden jäljillä
Sami: Dokumenttien teko alkoi mulla vähän kuin itsestään. Pääsin jo parikymppisenä televisiotuotantoihin mukaan, ja tarjosin kymmenen vuotta omia ideoitani tuotantoyhtiöille. Nyt olen kolmekymmentäkaksi. Yksikään idea ei mennyt läpi. Turhauduin. Mietin, enkö mä ikinä pääse tekemään juttuja, joissa on mun oma kädenjälki. Lapsuudesta oli jäänyt päälle epäterve näyttämisen halu; pitää todistella toisille, että on arvokas. Sain sitten pienen rahoituksen ja tein kengännauhabudjetilla ekan dokkarin Some Deep Story. Se kertoi kiusatuista ja sai tosi hyvät katsojaluvut. Luottamus mua kohtaan kasvoi. Logged inissa halusin näyttää sen maailman, jossa päähenkilöt elivät. Aihe tuli mua tosi lähelle, piti vuoden verran kantaa viiden ihmisen elämää, olla heille läsnä ja viettää heidän kanssaan aikaa. Joku saattoi soittaa kymmeniä kertoja päivässä. Dokkarin tekijänä ei voi vain mennä kuvauspaikalle ja lähteä kuvausten jälkeen kotiin. Kuvattavista tuntuisi, että heitä käytetään hyväksi, eikä heidän elämästään olla oikeasti kiinnostuneita.
Dokumentin teossa on osattava joustaa suunnitelmista. Tilanteet voivat muuttua nopeasti, on elettävä hetkessä, saatava talteen aitoja hetkiä. Me tehtiin Logged in kahdestaan kuvaaja Theofanis Kavvadaksen kanssa. Se oli oikea valinta, päästiin lähelle kuvattavia. Esityöt oli iso vaihe, samoin leikkaus. Niille pitäisi antaa enemmän aikaa ja rahoitusta. Leikkasin itse sarjan. En enää ikinä tee sellaista, niin iso työ. Logged in sai 2021 Kultaisen Venlan paras uusi ohjelma -sarjassa ja uutis-, ajankohtais- ja asiaohjelmien sarjassa. Se on Suomen historian eniten katsottuja dokumenttisarjoja.
Haluan tehdä fiktiotakin joskus, mutta nyt teen dokumentteja, sillä totuus on tarua ihmeellisempää. Mitä aidompi ja todellisempi aihe on, sitä enemmän se mua kiinnostaa. On vaikea kuvitella, että jaksaisin tehdä mitään jostain silotellusta aiheesta. Vuoden lopulla multa tulee dokumentti Jari Aarniosta, sen jälkeen dokkari Maria Veitolan kanssa.
Dokumentti näyttää syyt ja seuraukset, sosiaaliporno sokeeraa
Sami: En kauheasti mieti, tykkääkö joku mun jutuista vai ei. Merkityksellistä on sen sijaan se, jos pystyn koskettamaan katsojia ja tarjoamaan heille kurkistuksen uuteen maailmaan. Se, että dokkarin päähenkilöt kokevat tulleensa kuulluksi ja nähdyksi kansanryhmänä, antaa mulle nautinnon ja arvokkuuden tunteen sekä voimaa tehdä tätä duunia. Mulle on tärkeää, että asioita tehdään oikeista syistä. Mä teen laadukasta dokumenttia, en sosiaalipornoa. Sosiaaliporno käyttää kuvattavia ihmisiä hyväksi. Se esittelee heidän vaikeita hetkiään yksipuolisesti, jotta saadaan sokkiarvoa, mutta se ei kerro syy–seuraus-suhteita. Laadukas dokkari sen sijaan perustelee, miksi ihminen käyttää vaikkapa huumeita tai on väkivaltainen. Se näyttää ihmisen kokonaisempana. Sosiaaliporno ei edes pyri siihen.
Mä haluan vaikuttaa yhteiskuntaan mun dokkareilla ja toivon, että vaikutus olisi positiivinen. Jo nyt mun työt ovat vaikuttaneet isosti esimerkiksi Logged inin päähenkilöiden elämään. Me kuvataan heistä extra-jakso elokuussa. Sarja on vaikuttanut myös muihin syrjään jääneisiin ihmisiin: osa heistä kokee, että heidät on nähty. Venla-palkinto on mun mielestä kaikkien syrjään jääneiden palkinto.
Jatkossa haluaisin tehdä dokkarin, jossa paikkoihin mennään kameran kanssa ilman tarkkaa suunnitelmaa. Uskon, että sillä tavalla me saataisiin yhteiskunnasta esiin uusia ääniä. Meillä on paljon ihmisiä, jotka eivät suostu kuvattavaksi, jotka eivät koskaan hae mihinkään ja joita ei koskaan tavoiteta. Ehkä teen myös dokumentin perheistä, joiden lapsilla on sydänsairaus. Minulle ja puolisolleni syntyi juhannuksena esikoinen, pieni poika, jolla on yksikammioinen sydänvika HLHS. Halusimme hänet, vaikka lääkärit kovasti kehottivat miettimään asiaa. Ensimmäinen sydänleikkaus on juuri tehty.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan esityksestä. Palkinnot myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Jaakko Lukumaa
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
