Koreografi Sonya Lindforsille taide on tapa olla suhteessa maailmaan, ei pelkästään työväline. Ensimmäinen afrosuomalainen valtionpalkinnon saaja unelmoi maailmasta, jossa ilo, leikki ja yhdenvertaisuus rehottavat.
Koreografi ja taiteellinen johtaja Sonya Lindfors vastaa Zoom-puheluun Helsingissä, tanssikeskus Zodiakin tiloissa. Haastattelun sopiminen on vaatinut hieman jumppaamista, sillä Lindfors on liikkuvaista sorttia. Hän on juuri palannut Tansaniasta, missä hän oli tanssimassa, oppimassa ja hengittämässä erilaista ilmaa.
”Tekee hyvää välillä päästä ulos eurooppalaisesta perspektiivistä ja tarkastella, mitä taiteen tekeminen tarkoittaa jossain ihan muualla. Millaisia kysymyksiä ja haasteita siihen liittyy. Miten esimerkiksi ilmastonmuutos vaikuttaa työn realiteetteihin päiväntasaajan lähellä, tai miten kolonialismin taakka näkyy entisten siirtomaiden taidekouluissa”, Lindfors sanoo.
Viime aikoina Lindfors on miettinyt esimerkiksi sitä, kuinka Tansaniassa on yli sata etnistä ryhmää, mikä tarkoittaa valtavaa määrää erilaisia kieliä ja perinteitä. Siksi tuntuu hassulta puhua Suomessa yhdestä ”afrotanssista”, kun todellisuudessa afrikkalaisia tansseja on valtava määrä traditionaalisemmista populääreihin.
”Jotkut afrikkalaiset tanssit ja rytmit voivat olla jopa tuhansia vuosia vanhoja, verrattuna vaikka klassiseen balettiin, joka on ollut olemassa joitakin satoja vuosia. Nämä mittakaavat opettavat nöyryyttä.”
360-taiteilijuus
Sonya Lindfors palkittiin viime syksynä vaikuttavasta ja vastuullisesta tiedonjulkistamisesta monialaisten taideprojektien kautta. Palkintoperusteluissa ei mainita yhtä tiettyä teosta tai tekoa perusteeksi, mikä kertookin Lindforsin työn kaikenkattavuudesta. Lindfors valmistui koreografiksi vuonna 2013, mutta hänen työnsä on sitä laajempaa.
Taiteilijuuttaan Lindfors kutsuu holistiseksi, eräänlaiseksi 360-taiteilijuudeksi. Se tarkoittaa sitä, että hän opettaa, luennoi, tanssii, ohjaa, mentoroi, järjestää, fasilitoi, välittää, yhdistää, kirjoittaa, keskustelee…
”Taide on tapani olla suhteessa maailmaan.”
Ulkopuoliselle tulee vaikutelma, että Lindforsin henkiset ovet ovat aina auki, kello ajaton ja energia loppumaton.
”Siinä auttaa se, että työ tuntuu merkitykselliseltä ja voi auttaa ihmisiä. Tulee sellainen olo, että this makes sense.”
Juuri nyt Lindforsille tuntuu tärkeältä mahdollistaa toisten taiteilijoiden työskentelyä antirasistisen ja intersektionaalisen UrbanApa-yhteisön kautta, jonka hän perusti vuonna 2011 yhdessä Anniina Jääskeläisen kanssa. Yhteisö tarjoaa muun muassa miniresidenssejä taiteilijoille, varsinkin sellaisille, jotka kuuluvat esimerkiksi vähemmistöön tai jotka eivät pyri alalle perinteistä korkeakouluputkea pitkin.
”UrbanApa on unelmani ja visioni tulevaisuuden taideinstituutiosta”, Lindfors kertoo.
Rahoitustilanne on Lindforsilla ollut niin hyvä, että hän tekee tuota työtä myös pro bono -periaatteella. Se tuntuu jopa hieman kummalliselta ajassamme, jossa pyritään nyhtämään jokainen euro irti sieltä, mistä sen saa. Se johtuu siitä, että Lindfors haluaa jakaa muille saamastaan hyvästä.
”Olen itse ollut niin onnekas, että olen tullut sellaisesta kodista, jossa oli varaa ja mahdollisuus harrastaa taiteita, ja jossa on tuettu sitä maailmankuvaa, että taiteen avulla voi oikeasti muuttaa maailmaa. Kaikilla ei ole sitä samaa mahdollisuutta.”
Tieto on valtaa
Lindfors on kotoisin Espoosta, ylempään keskiluokkaan kuuluvasta lääkäriperheestä. Lindforsin äiti on suomalainen, isä muutti Suomeen Kamerunista 1980-luvulla.
Nyt Lindfors on ensimmäinen afrosuomalainen valtionpalkittu, eikä listalla montaa tanssitaiteilijaakaan ole.
Lindfors näkeekin, että hänen palkitsemisensa kertoo muutoksesta niin valtionpalkintojen jakamisperusteiden linjauksissa kuin myös suomalaisessa yhteiskunnassa laajemmin.
”Palkinnon saaminen tuntui tärkeältä ja radikaalilta, sillä se ottaa kantaa siihen, kenen tieto hyväksytään tiedoksi, ja millainen työ mielletään tiedoksi”, Lindfors sanoo.
Palkintopuheessaan Lindfors korosti tiedon ja vallan läheistä kytköstä. Vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen ajan erilaisia tiedon muotoja, kuten alkuperäiskansojen tietoa, kehotietoa ja yhteisöjen tietoa on jätetty eurosentrisen ja länsimaisen näkökulman ulkopuolelle. Nämä syrjään sysityt tiedon muodot voivat mahdollisesti auttaa ihmisiä, elollisia ja ei-elollisia olioita kestävämpään ja merkityksellisempään rinnakkaiseloon.
”Vaikka vuonna 2023 tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan, tuntuu välillä siltä, että ollaan luisumassa takaisin johonkin keskiaikaan.”
Samalla Lindfors korosti puheessaan tiedon ja taiteen syntymistä yhteistyössä muiden kanssa. Irrallisuutta ja individualismia hän kutsui länsimaisen taidekäsityksen vaarallisimmiksi tarinoiksi. Kukaan ei luo tietoa yksin. Olemme riippuvaisia toisistamme.
Valkoisuuden paljastaja
Lindfors on työllään raivannut tilaa erilaisille vähemmistöille ja marginalisoiduille ryhmille, sekä haastanut tiedonjulkistamisen vallitsevia valta-asetelmia, kuten valkoisuuden dominanssia.
Suomen vitivalkoista taidekenttää Lindfors kohahdutti NOIR?-teoksella vuonna 2013. Se oli ensimmäinen esitys, jonka kaikki esiintyjät olivat afrosuomalaisia. Esitys oli menestys, mutta välillä yleisö saattoi nauraa kohdissa, jotka kuvasivat mustuuden historian kipupisteitä. Lindforsin se herätti miettimään katseen politiikkaa ja ruumiiden historioita entistä tarkemmin.
Noble Savage -esityksessä (2016) Lindfors muutti taktiikkaa. Se ei pyrkinyt käsittelemään henkilökohtaisia kokemuksia vaan isompia valtarakenteita. Myös seuraavissa teoksissa, kuten Cosmic Lattessa ja Camouflagessa, on käsitelty mustuuden ja ruskeuden teemaa, rodullistamisen toiseuttamisen mekanismeja, mutta myös unelmointia ja spekulatiivista näyttämöä. Millainen olisi vaikkapa maailma, jossa ei olisi rakenteellista syrjintää? Millaisia tansseja siellä tanssittaisiin?
Esimerkiksi maastoutumista, naamioitumista ja joukkoon sulautumista käsittelevässä Camouflagessa Lindfors työryhmineen käytti teoreettisena lähtökohtana muun muassa kulttuurintutkija Édouard Glissantin ajatuksia oikeudesta läpinäkymättömyyteen vastineena sille, että vähemmistöiltä vaaditaan aina valtaväestöä suurempaa läpinäkyvyyttä.
”Vähemmistöt saavat olla jatkuvasti vastaamassa kysymyksiin. Mistä sä oot kotoisin? Miks sun hiukset on tollaiset? Minkä takia sä olet täällä? Mikä sun seksuaalisuus on?” Lindfors luettelee.
”Todellista vapautta on saada olla läpinäkymätön ja muuttuva.”
Lindforsille tietyt teemat pysyvät pinnalla, vaikka ne eivät olisikaan trendikkäitä. Lindfors kuvailee työskentelyään samaa toistavan renkaan sijaan spiraaliksi, jota hän kairaa aina vain syvemmälle ja syvemmälle.
”Naureskelimme Camouflagen työryhmän kesken, että olemme näissä kysymyksissä jo PhD-tasolla. Eli enää mun ei tarvi käsitellä sitä, miltä rasismi tuntuu, koska mä olen tehnyt ne teokset jo. Kysymykset tarkentuvat”, Lindfors sanoo.
Silti ruskeudesta ja mustuudesta riittää ammennettavaa taiteelliseen työhön. Lindforsin mielestä teemat ovat jopa vuosi vuodelta ajankohtaisempia, sillä Suomi ja Helsinki muuttuvat tilastojen valossa yhä monimuotoisemmiksi. Jonkun on oltava siellä, tukemassa ja selittämässä tätä siirtymää monokulttuurista eteenpäin.
”Ajattelen, että kysymykset yhdenvertaisuudesta ja moninaisuudesta ovat aina työni keskiössä.”
Paremmasta maailmasta unelmointia
Toinen teema, mikä kantaa läpi Lindforsin uran, on spekulatiivisuus, dekoloniaali ja utooppinen unelmointi. Lindfors unelmoi maailmasta, jossa on päästy rakenteellisen syrjinnän, rodullistamisen, jakolinjojen ja kielen toiselle puolelle. Noble Savage -teoksessa Lindfors marssitti lavalle maailman, jossa väsytettiin “valkoinen pelastaja” -narratiivi. Viime vuonna Espoon kaupunginteatterille Elina Pirisen ja Sara Mellerin kanssa yhteistyössä tehdyssä Armageddon-teoksessa taas nähtiin näyttämö, jossa naiset ovatkin kehohäpeästä vapautuneita, nautiskelevia ja räävittömiä hahmoja.
”Kumouksellisuus, tuntemattoman äärellä oleminen ja unelmointi kiinnostaa. Ilo, leikki ja nautinto. Asiat, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista, vaikka huominen on tuntematon.”
Valitettavasti näköalattomuudesta kärsivää aikaamme tuntuu vaivaavan myös yhteiskunnallisen tai poliittisen mielikuvituksen puute. Ihmiset kykenevät kenties unelmoimaan suuremmasta asunnosta, kauniimmasta kumppanista tai kalliimmasta autosta itselleen, mutta sitä pidemmälle eivät sielun siivet kanna. Miten taiteellinen johtaja pitää omat kanavansa auki?
”Mä ajattelen, että se on taito, jota täytyy pitää yllä. Jatkuvasti kiihtyvässä maailmassa pitää rauhoittaa itselleen sellainen tila, jossa on aikaa ajatella hitaammin ja pidemmin.”
Zoom-palavereista toiseen juokseminen ja Netflixin tuijottelu hiljentää luovuuden, Lindfors pohtii. Sen sijaan lattialla makaaminen ja kehon tuntemusten tutkiskelu, asioiden rakentumisen ihmettely tai aamuun asti tanssiminen ystävien ja tuntemattomien kanssa, hikoilu ja kehojen lämmön äärellä olo, tuottaa toisenlaisia tiloja mielikuvitukselle ja luovuudelle.
Vastausten sijaan kysymyksiä
Mielessä pyörii jo seuraava teos, One drop, joka saa ensi-iltansa Zodiakissa toukokuussa. Siinä työryhmä käsittelee kapitalismin ja kolonialismin roolia modernismin synnyssä, sekä ”suhteisuuksia ja näyttämön haamuja”, kuten Lindfors kuvailee. Lindforsia kiinnostaa se, kuinka Afrikasta ja Aasiasta vuosisatojen ajan virranneet resurssit, raaka-aineet ja raha vaikuttavat siihen, mitä olemme nyt. Se alkaa hedelmistä ja mausteista ja jatkuu kongolaisista kaivoksista louhittuun kobolttiin, joka saa Macbookkimme syttymään.
”Millainen historia sillä onkaan, että mä join aamupalaksi kahvia ja smoothien, jossa on banaania ja kookosta. Sit mua kiinnostaa se, miten meidän esivanhempien dna kummittelee meissä. It blows my mind.”
Tässäkään esityksessä ei pyritä esittämään vastauksia. Lindforsia kiinnostaa enemmän kysyminen, ja niiden vaikeiden kysymysten äärelle pysähtyminen. Haastattelunkin aikana Lindfors esittää lukuisia kysymyksiä. Mitä jos hävittäjien sijaan laittaisimmekin 10 miljardia euroa hoitoalalle ja koulutukseen? Miten tytöt oppivat äideiltään hoivatyötä ja sen, että on tärkeää lähettää joulukortit ajoissa, vaikka sitä ei sinänsä opeteta? Mitä jos kaikilla maailman ihmisillä olisi tarpeeksi ruokaa?
”Olen kiitollinen siitä, että olen saanut viettää aikaa konteksteissa, joissa ei ole ollut valmiita vastauksia. Mustavalkoisuuden ja vastakkainasettelun sijaan on vain kysymyksiä.”
This makes sense.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan esityksestä. Palkinnot myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Alma Onali
Kuva: Jaakko Lukumaa
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
