Lapset osoittavat suurta kiinnostusta muinaisaikoja kohtaan. Andreas Koivisto ja Tom Björklund saivat tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon teoksesta Ikikallion tarinoita.
Arkeologi Andreas Koivisto oli havainnut selvän puutteen. Lapset osoittivat palavaa kiinnostusta muinaisaikoja kohtaan, mutta arkeologista kirjallisuutta löytyi heille hyvin vähän. Hän paikkasi aukon kuvataiteilija Tom Björklundin kanssa. Duo voitti teoksellaan Ikikallion tarinoita - mammuteista meidän aikaamme tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2024.
”Ikikallion tarinoita. Mammuteista meidän aikaamme” (Aviador) hämmästyttää pelkistetyllä tekstillään ja persoonallisella kuvituksellaan. Miten onnistuitte välttämään tietokirjoille tyypillistä faktavyörytystä ja tekemään henkilöistä niin samaistuttavia?
Andreas Koivisto: Tähän kirjaan liittyy aivan valtava määrä tietoa. Sitä kertyi itse asiassa niin paljon, että minulla on jo runko aikuisten tietokirjaa varten, vain viimeinen luku puuttuu. Halusin tehdä lastenkirjan jo opiskellessani arkeologiaa Helsingin yliopistossa. Ensimmäinen versioni oli tosi tylsä, täynnä faktoja ja vuosilukuja. Arkeologiasta on julkaistu paljon tieteellisiä artikkeleita, mutta eivät ne oikein aukea tavalliselle lukijalle. Tajusin, että lapsille täytyy kirjoittaa tarinallisessa muodossa. Olen ollut paljon tekemisissä lasten kanssa ja saanut harjoitusta siitä, mikä toimii ja mikä ei.
Tom Björklund: Aloitimme tämän projektin noin kahdeksan vuotta sitten, kun Andreas otti minuun yhteyttä. Olen kiinnostunut historiasta ja kuvittanut paljon esihistoriaa. Kuvittamani Mammutin aika. Elämää jääkaudella voitti tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2010. Opiskelin taidehistoriaa Jyväskylän yliopistossa, sittemmin taide- ja käsiteollisuusalaa. Valmistuin lopulta taidemaalariksi. Minusta piti tulla abstrakti ekspressionisti, tuli kuvittaja. Elävyyttä syntyy pienten yksityiskohtien myötä, vaikka siten, miten valo ja varjot taittuvat esineissä. Lapset ovat tosi taitavia näkemään yksityiskohtia. Otin työn alkuvaiheessa Andreaksen perheestä sarjan valokuvia, tytöt ovat kirjassa pääroolissa. He keskittyivät askarteluun ja unohtivat välillä kameran. Vuosien varrella lasten kasvaessa Andreas otti ja lähetti lisää kuvia tarpeen mukaan. Käytän usein valokuvia ja askartelemiani pienoismalleja piirrosten pohjana, niin kuin taiteilijat ovat aina tehneet.
Kirjan päähenkilö on Vantaan Hakkilassa sijaitseva Stenkullan kallio, joka kertoo elämästään jääkaudesta meidän aikaamme asti. Mistä tällainen idea on peräisin?
Andreas: Minulta. Kyse on syntymäpaikastani, jossa olen asunut pienestä pitäen. Mummon ja vaarin talo sijaitsi ihan kallion vieressä, muutimme siihen juuri. Ennen lähellä oli peltoja, ja kun ne kynnettiin, vaari lähetti minut etsimään kivikautisia ruukunpaloja. Hänellä oli niitä itselläänkin. Ne kiehtoivat minua ihan hirveästi ja saivat minut aloittamaan arkeologiopinnot. Ennen opintoja suoritin siviilipalveluksen päiväkodissa ja työskentelin päiväkodeissa myöhemminkin. Lapsille oli vaikea selittää arkeologiaa. Lapsinäkökulma on kuitenkin tärkeä arkeologiassa. Esimerkiksi kivikauden tutkimuksessa lapsia näkyy hirveän vähän, vaikka tyly totuus on, että tuolloin suurimmalla osalla ihmisistä ei ollut muuta kuin lapsuus. Aikuiseksi pääsi vain harva.
Ikikallion tarinoita on kääntökirja, jossa toistuu sama teksti suomen ja ruotsin kielellä mutta kuvat vaihtuvat osittain. Suomenkielisessä kannessa on tummaihoinen tyttö, ruotsinkielisessä vaaleaihoinen poika. Olivatko vantaalaiset alun perin tummaihoisia?
Tom: Tutkimuksen perusteella niin voidaan päätellä. Kansainvälinen muinaisgenetiikan tutkimus koki läpimurron 2010-luvulla. Se osoitti, että Baltiassa ja Skandinaviassa eli mesoliittisella kaudella eli kivikaudella tummaihoisia ihmisiä, joita on hyvin todennäköisesti siirtynyt myös Suomeen. Ajan saatossa vaaleaihoisuus yleistyi. Meille oli onni, ettei kirja valmistunut ennen läpimurtoa, sillä uusi tutkimus olisi tehnyt siitä heti vanhentuneen. Olisin ehkä kuvannut tytön ihon vaaleampana. Halusimme alun alkaen, että kirja kestää aikaa.
Andreas: Työskentelen Vantaan kaupunginmuseossa arkeologina ja kirjoitin kirjan ilmestyttyä Vantaan Sanomiin Vantaan historiasta pienen jutun, jossa kerroin, että ensimmäiset Vantaan alueelle tulleet ihmiset olivat tummaihoisia. Siitä syntyi hirveä kohu, moni ei voinut sitä hyväksyä. Meillä on Tomin kanssa kuulemma jokin agenda, ollaan vihervasemmistokommunisteja ja provosoidaan yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Päädyin televisioon ja radioon kohun vuoksi. Onneksi ei tarvinnut ottaa kaikkea kommentointia yksin vastaan, vaan sain hienosti tukea arkeologikollegoiltani.
Tom: Varoitin Andreasta älämölöstä etukäteen. Olin nimittäin kuvittanut toisen samantyyppisen kuvan aikaisemmin tanskalaisten tutkijoiden artikkeliin ja nähnyt, miten kuva levisi Yhdysvalloissa äärioikeiston keskuudessa. Tutkijat saivat selitellä asioita. Kyseinen tarina löytyy helposti netistä nimellä Lola the Story. Olisin voinut tehdä meidän kirjaamme tummaihoisempia ihmisiä aina pronssikauteen asti, mutta siihen liittyy liikaa epävarmuustekijöitä, koska silloin itäisissä metsästäjä - keräilijöissä oli jo vaaleaihoisuuden perimää.
Mikä merkitys kirjalla on vantaalaisille lapsille ja heidän vanhemmilleen?
Andreas: Olen käynyt vantaalaisissa alakouluissa ja eskareissa kertomassa Vantaan historiasta ja huomannut, että se kiinnostaa valtavasti. Lapset ihan liekehtivät. Kun kysyn luokassa, mitä arkeologi tekee ja joku kovis vastaa, että etsii kakkaa, niin pääsen kertomaan maailman vanhimmasta tuoreena pakastetusta koirankakasta. Koko luokka kuuntelee silloin ihan hiljaa. Oma lempikohtani Ikikallion tarinoissa onkin kakkapökäle, joka esiintyy kirjan alussa ja lopussa. Uskon, että vaikka ajat muuttuvat, huumori pysyy. Koululaisia ei tummaihoinen tyttö kirjan kannessa häiritse. Vantaalaisissa luokissa on paljon oppilaita eri taustoista.
Tom: Mun lempikuva on 1600-luvun nälkävuosia kuvaava aukeama, jossa on silta ja maantiellä kulkeva perhe. Siinä on alakuloista tunnelmaa ja omasta mielestäni abstraktia värisommitelmaa. Oli hirveä työ sen sillan kuvaamisessa, piti tutkia paljon vaihtoehtoja.
Andreas: Vantaan kaupunki täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Monet asukkaat ovat niin kutsuttuja junantuomia, eikä heillä ole vahvaa suhdetta kotiseutuun. Vanhempien on vaikea kertoa lapsille paikoista ja tapahtumista. Tämän kirjan avulla he voivat näyttää, että tällainen teidän kotipaikkanne on. Kirja auttaa uusia ja vanhoja vantaalaisia juurtumaan kotiseutuun.
Tom: Olemme pyrkineet niin lähelle totuutta kuin vain mahdollista. Lopullista totuutta ei koskaan tavoiteta, mutta jokainen tutkimus vie sitä yhden askeleen lähemmäs. Teimme tämän kirjan juuri oikeaan aikaan. Ei se ihan heti vanhene.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) esityksestä. Palkinto on valtakunnan korkein kunnianosoitus ansiokkaasta tiedonjulkistamisesta.
Lue lisää vuoden 2024 palkinnoista täältä.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Usva Torkki
Kirjojen kannet: Tom Björklund
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
