Lukeminen oli Suomessa pitkään eliitin harrastus, mutta peruskoulun ansiosta sen hallitsevat nyt kaikki. Yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneet eivät lukemista kuitenkaan kovin arvosta, toteaa sosiologi Riie Heikkilä. Kaikkien lukeminen vähenee.
Onko kirja kädessä istuva teini cool? Todennäköisesti ei ole, ainakaan kavereiden silmissä. Äidinkielenopettaja on taatusti eri mieltä. Hän osaa luetella lukemisesta koituvat hyödyt, sillä niistä suomalaisia, tämänkin artikkelin lukijoita, on valistettu ahkerasti viimeistään seitsemän veljeksen aakkosten opettelusta lähtien.
Mutta onko lukemisesta konkreettista hyötyä nykypäivänä? Millaista pääomaa se kartuttaa? Poikiiko se työpaikan tai rahaa tilille, kuten ennen muinoin? Kasvattaako se sosiaalista statusta?
Näitä kysymyksiä pohtii Tampereen yliopiston sosiologian dosentti Riie Heikkilä. Hän tutki kulttuuriosallistumista ja havaitsi, että lukeminen oli asia, josta jokaisella tuntui olevan mielipide niin hyvässä kuin pahassa. Millainen rooli lukemisella on nykypäivänä, Heikkilä mietti ja tunnisti jatkotutkimuksen aiheen. Tutkimuksesta syntyi kirja Miksi lakkasimme lukemasta? Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta, jonka Gaudeamus julkaisi vuonna 2024. Kirja palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla tänä vuonna.
Eihän hyvinvointivaltion tarinan niin pitänyt mennä. Kaikki tuli säätyyn katsomatta sivistää ja saattaa lukemisen pariin. Toisin kävi, ja nyt huoli on kova – niistä, jotka eivät lue. Huolipuhe on yksipuolista; ne, jotka eivät lue, eivät ole huolissaan lukemattomuudestaan.
Sosiologin tulos on karu: lukeminen on vähentynyt kaikenlaisten lukijoiden parissa. Varsinainen uutinen se ei ole, mutta se on, että niin sanotut ei-lukijat eivät enää hymistele tuttua tarinaa sivistyksen merkityksestä. Osa heistä suhtautuu avoimen vihamielisesti lukemiseen. Ei kiinnosta. Ei ole heidän juttunsa.
Eihän hyvinvointivaltion tarinan niin pitänyt mennä. Kaikki tuli säätyyn katsomatta sivistää ja saattaa lukemisen pariin. Toisin kävi, ja nyt huoli on kova – niistä, jotka eivät lue. Huolipuhe on yksipuolista; ne, jotka eivät lue, eivät ole huolissaan lukemattomuudestaan. Heillä on ihan muita huolia: työttömyyttä, osattomuutta, ulkopuolisuuden kokemuksia.
– Lukemisesta on tullut koulutettujen omaisuutta, Heikkilä kiteyttää.
Ei-lukijoiden monet kasvot
Riie Heikkilä yhdistää kirjassaan määrällisen ja laadullisen tutkimuksen ja osoittaa Suomen kulkevan globaaleja polkuja. Lukemisen väheneminen on maailmanlaajuinen ilmiö. Hän ei tarkastele kehitystä tutkijan norsunluutornista käsin, vaan myös ei-lukijoiden silmin. Heitä ei ollut aiemmin kuultu.
Heikkilää kiinnosti, miten ei-lukijat puhuvat lukemisesta. Sitä varten hän haastatteli suomalaisia, joita yhdistää hyvin vähäistä kulttuuriosallistumista, mukaan lukien lukemista, ennakoiva tausta: matala koulutus ja niin sanottu sinikaulustyö tai asema työelämän ulkopuolella.
Antaessaan äänen ei-lukijoille Heikkilä esittää kritiikkiä ranskalaista sosiologia Pierre Bourdieuta kohtaan. Bourdieun mukaan elämäntyylit vastaavat yhteiskunnassa vallitsevaa sosiaalista hierarkiaa ja yläluokan kulttuuria pidetään korkeana ja alempien luokkien kulttuuria matalana tai populaarina. Bourdieu katseli alempaa luokkaa ylhäältä käsin, Heikkilän mielestä yksiulotteisesti. Yksityiskohdat eivät tällöin erotu.
Heikkilä näki Bourdieuta tarkemmin. Hän havaitsi, että ei-lukijat ovat hyvin heterogeeninen ryhmä. Osa heistä suhtautui lukemiseen hyväksyvästi, osa konkreettisesti ja osa uhmakkaasti. Hyväksyvä asenne näkyi arvostuksena: lukemisesta koituu hyötyjä. Konkreettisesti lukemiseen suhtautuva tarkasteli lukemista keinona paeta arjen surkeutta.
[Heikkilä] tulkitsee uhmakkuuden eräänlaiseksi selviytymisstrategiaksi ja keinoksi säilyttää oma arvokkuus. Ei olla passiivisia vaan aktiivisia toimijoita, vaikka ollaankin pudottu yhteiskunnan kelkasta.
– Uhmakkuus tuli esiin ensimmäisen kerran. Ennen lukemisesta puhuttiin kunnioittavasti, mutta nyt populistinen puhe ja polarisoituminen näkyvät tässäkin asiassa, Heikkilä toteaa.
Hän tulkitsee uhmakkuuden eräänlaiseksi selviytymisstrategiaksi ja keinoksi säilyttää oma arvokkuus. Ei olla passiivisia vaan aktiivisia toimijoita, vaikka ollaankin pudottu yhteiskunnan kelkasta.
Kunnianpalautus lukemiselle
Lukemista ei edistetä yksittäisillä projekteilla, Heikkilä korostaa, eikä varttitunti päivässä riitä hyvän lukutaidon takaamiseksi, vaikka joku niin väittäisikin. Tarvitaan pitkäjänteisyyttä mutta myös neutraalia puhetapaa arvottavan ”hyvän” ja ”huonon” lukemisen sijaan.
– Ajateltaisiin, että kaikenlaiset lukemisen tavat ovat ookoo. Voi vaikka vain selailla kirjaa, eikä kaikkea tarvitse ymmärtää. On spoken wordia ja hiphopia, rappia, Heikkilä havainnollistaa.
Sellainen lukeminen saattaa olla coolia jopa teinien keskuudessa.
Äidit kannustavat tyttäriään kulttuurin pariin ja lukemiseen, kun taas poikia ohjataan fyysisiin harrastuksiin.
Sosiologi edistäisi lukemista kaikkialla siellä, missä ihmiset kokoontuvat yhteen. Koulussa, armeijassa, harrastuksissa. Kouluissa pitäisi olla lukemista nykyistä enemmän ja monilukutaidosta tulisi edetä vähitellen taidelukemiseen.
Kotien rooli nousee lukemisen eloonjäämiskamppailussa avainasemaan. Tutkimuksista tiedetään, että tytöt viihtyvät kirjojen parissa paremmin kuin pojat. Äidit kannustavat tyttäriään kulttuurin pariin ja lukemiseen, kun taas poikia ohjataan fyysisiin harrastuksiin. Jos isät eivät lue, pojatkaan eivät lue.
– Noidankehä on valmis. Lukeminen on kuitenkin kaikille sukupuolille, Heikkilä painottaa.
Positiivinen suhtautuminen kirjoihin ja tarinoihin istutetaan jälkikasvuun paitsi ääneen lukemisen myös kirjastokäyntien voimalla.
Pienet lukijat samaistuvat kirjojen maailmaan, kun tarinat puhuttelevat. Heikkilän korviin on kantautunut kirjastoväen toive kirjoille, jotka käsittelevät tavallista lapsen elämää.
– Lapset kysyvät, onko kirjoja, ”missä on minä”.
Fantasian ja vampyyreiden jälkeen halutaan lukea itkevästä pikkuveljestä ja makaronilaatikosta, arkisista asioista. Sellaisille kirjoille on kuulemma hirveä tarve.
Entisajan rikkaat mesenaatit, jotka halusivat sivistää ihmisiä, ovat muuttuneet nykyajan teknojäteiksi, jotka haluavat tyhmentää ihmisiä.
Lukeminen kilpailee ihmisten ajankäytöstä monenlaisten teknisten laitteiden kanssa. Heikkilä näkee kehityksessä paradigman muutoksen. Entisajan rikkaat mesenaatit, jotka halusivat sivistää ihmisiä, ovat muuttuneet nykyajan teknojäteiksi, jotka haluavat tyhmentää ihmisiä.
– Suomi oli pieni köyhä maa, joka panosti koulutukseen. Siitä syntyi hyvinvointiyhteiskunta. Haluammeko me tyhmistyä? hän kysyy.
Vai antaa periksi rahan vallalle?
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) esityksestä. Palkinto myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä ja ajankohtaisesta tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Helen Partti
Valokuvassa Riie Heikkilä. Kuvan on ottanut Liisa Takala.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
