Professori Maria Lähteenmäki on tutkinut rajaseutuja vuosikymmenet. Arkistojakso Karjalassa johti Äänisen ahvenilla sinetöityyn ystävyyteen ja palkittuun tutkimukseen.
Jollain tavalla toisia, keskuksen näkökulmasta syrjäisiä, väestö monikulttuurista sekä rajojen yli levittäytyvää.
Niin arktisten alueiden ja Suomen historian professori Maria Lähteenmäki näkee lapsuutensa kotiseudun Lapin – kuten myös Karjalan. Pohjoisiin raja-alueisiin erikoistunut Lähteenmäki on tutkinut kumpaakin lukuisaan otteeseen.
"Näen itseni nimenomaan rajaseutujen tutkijana", hän sanoo.
Erilaisille rajaseuduille Lähteenmäki on päätynyt myös aihepiireissään. Hän on erikoistunut muun muassa naishistoriaan, sodan sosiaalihistoriaan ja aluehistorialliseen tutkimukseen.
Yksi alue on johdattanut tutkijaa toisen äärelle. Sodankylässä kasvanut Lähteenmäki tutki
vuonna 1999 ilmestyneessä kirjassaan Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939–1945 tavallisten rivisotilaiden matkaa rintamalle. Jatkosodan aikana osa heistä siirrettiin Karjalan-rintamalle.
"Kuljin sota-ajan Lapin miesten jalanjäljillä, ja he veivät minut Karjala-tutkimuksen pariin."
Myöhemmin Lähteenmäki tutki Terijoen seutua, jossa sijaitsi jatkosodan aikaan rajan ainoa ylityspiste. Hän selvitti, kuinka rajan sulkeminen vaikutti rajalla elävään yhteisöön – samalla tavalla kuin Itä-Suomessa mietitään tälläkin hetkellä.
"Koin olevani Helsingin yliopistossa aika yksin Lappi- ja Karjala -tutkimusteni kanssa siihen aikaan", Lähteenmäki muistelee.
2010-luvun alussa hänet rekrytoitiin Itä-Suomen yliopistoon, jossa hän pääsi osaksi rajatutkijoiden yhteisöä.
Kuuleeko historiantutkimus johtajia – vai tavallisia ihmisiä?
66-vuotias Maria Lähteenmäki on tehnyt tutkijana pitkän uran tieto- ja tiedekirjallisuuden välimaastossa. Vuonna 2017 hän sai Suomen tietokirjailijoiden tunnustuspalkinnon laajasta ja ansiokkaasta tuotannosta.
Palkintoperusteluissa Lähteenmäen työtä kuvataan uraauurtavaksi. Esimerkiksi Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja kuvasi perusteluiden mukaan rivisotilaita ja kotirintaman arkea uudella tavalla.
Lähteenmäki oli osana historiantutkimuksen paradigmanmuutosta, kun hän kirjassaan nosti esiin yksittäisiä, tavallisia ihmisiä.
Historiantutkimuksessa on hänen mukaansa edelleen vahva johtajien kuulemisen perinne, mutta häntä itseään on kiinnostanut nimenomaan syrjään jääneiden kokemusten tutkiminen.
"Minulle on ollut tärkeää, että nostan historiasta jo pimentoon jääneiden ihmisten ääniä ja kokemuksia, joita ei muuten ole kuultu."
Petroskoin arkiston elämänkerrat tarjosivat materiaalin kirjaan
Uusia ääniä suomalaiseen historiankirjoitukseen on löytynyt muun muassa Venäjältä. Viisitoista vuotta sitten, vuonna 2008, Lähteenmäki vietti Petroskoissa puoli vuotta vierailevana professorina. Tuolloin hän sai kollegoiltaan suositukset, joiden avulla hän sai pääsyn paikallisiin arkistoihin.
"Historiantutkimukselle arkistot ovat a ja o. Hyviä teemoja ja kysymyksiä löytää loputtomasti, mutta jotta niitä voi toteuttaa, tarvitaan hyviä arkistoja."
Tällainen arkisto löytyi Petroskoin tiedeakatemian kellarista, jossa Lähteenmäki suurimmaksi osaksi vietti vierailujaksonsa. Sieltä löytyi Venäjälle lähteneiden suomalaisten pienoiselämäkertoja vuosilta 1931–1935, joita ei aikaisemmin ollut hyödynnetty tutkimuksessa.
"Voisi sanoa, että muistelmia naisten kokemuksista koottiin viime hetkellä, ennen suurta romahdusta 1935–1938 eli suomalaisten etnistä puhdistusta", Lähteenmäki kirjoittaa teoksessaan.
Arkistossa työskenteli kaksi naista, jotka suhtautuivat Lähteenmäkeen hieman epäluuloisesti. Aineistoa ei saanut myöskään valokuvata tai kopioida koneellisesti.
"Minun piti kirjoitella niitä ylös käsin. Koko syksy meni siihen."
Koska tekstien kopioiminen käsipelin oli hidasta, joutui Lähteenmäki valitsemaan, minkä osan aineistosta hän haluaa käyttöönsä. Hän kopioi talteen naisten pienoiselämäkerroista parikymmentä. Miesten tarinoita hän ei aikataulusyistä lukenut ollenkaan.
Kun Lähteenmäki kävi arkistossa päivittäin, ystävystyi hän vähitellen myös sen työntekijöiden kanssa.
"Venäläisethän ovat tosi sydämellisiä. He alkoivat tarjota minulle esimerkiksi aamiaista, hyvin vaatimatonta sellaista. Heillä saattoi olla eväänään mehupullo ja pasteija."
Ajan mittaan etäisempikin työntekijä pehmeni, ja eräänä päivänä hän toi Lähteenmäelle syötäväksi kotona paistamaansa Äänisen ahventa.
Ajat ovat vaikeat, mutta naapuri pysyy
Petroskoin-aineisto odotti Lähteenmäkeä laatikossa noin vuosikymmenen, ennen kuin hän ehti professorin töiden ohessa aloittaa kirjoitustyön niiden pohjalta.
Punapakolaiset-kirjan kirjoittaminen kesti kolme vuotta, ja valmis teos toi hänelle tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2023. Helsingin Sanomat kehui teosta "tyrmistyttäväksi työnäytteeksi", jossa "lähteiden pöyhintä on paitsi kekseliästä myös lievästi sanoen viitseliästä". Pienoiselämäkertoja on täydennetty muun muassa sanomalehtiaineistolla sekä SKP:n ja Etsivän keskuspoliisin arkistoaineistoilla.
Punapakolaiset tarkastelee Karjalaan lähteneitä taloudellisia ja poliittisia suomalaispakolaisia – niin heidän taustojaan, elämäänsä rajan takana kuin tunnelman kiristymistä ennen suomalaisiin kohdistuneita mittavia vainoja. Pinnan alla teos näyttää, kuinka totalitaristinen järjestelmä ujuttautuu pikkuhiljaa ruohonjuuritasolle. Vielä 1920-luvun neuvostotodellisuudessa suomalaispakolaiset olivat kuitenkin toiveikkaita, ja he haaveilivat maasta, joka olisi oikeudenmukaisempi ja taloudellisesti turvatumpi kuin Suomi.
"Ajattelen, että Venäjä on tulevaisuudessakin tuossa vieressä, eli eletään sen tiedon mukaisesti."
Nyt aineiston tarjonneeseen tiedeakatemian kellariin ei enää pääse suomalaistutkijana. Lähteenmäki on kuullut, että Petroskoin yliopistosta ei saisi enää suosituksia arkistoon pääsemiseksi.
"Arkistot ovat nyt kiinni, eikä uskaltaisi muutenkaan lähteä sinne. Ilmapiiri alkaa olla jännitteinen ja osin vihamielinenkin."
Ajan hengen vastaisesti Lähteenmäki puhuu venäläisistä lämpimästi: heidän ainoaksi huonoksi puolekseen hän nimeää sen, että nämä eivät osaa valita johtajiaan.
Nykytilannetta Lähteenmäki kuvaa vaikeaksi. Vihapuheen levittäminen ei kuitenkaan paranna tilannetta, hän huomauttaa, ja ulostuloissa olisi pyrittävä asiallisuuteen.
"Ajattelen, että Venäjä on tulevaisuudessakin tuossa vieressä, eli eletään sen tiedon mukaisesti."
Rajan sulkeutuminen toi tutkijan Venäjältä Lappiin
Jatkossa uuden tutkimustiedon saaminen Venäjän Karjalasta vaikeutuu. Rajan sulkeutuminen vaikuttaa siihen, kuinka suomalaiset tutkijat pääsevät tutkimaan aluetta.
"Ei ole tutkimusta ilman kenttämatkoja ja aineistoja. Sen suhteen näyttää todella huonolta."
Nyt Venäjän-tutkijat yrittävät etsiä uusia tutkimuskohteita. Lähteenmäki on ratkaissut ongelman palaamalla toisen itselleen tutun rajaseudun tutkimiseen, Lappiin. Aihepiiri on kypsynyt vuosia: saamelaisten ja suomalaisten kohtaamiset, eli niin sanotut metsälappalaiset ja heidän jälkeläisensä.
Aihevalinta on poleeminen muun muassa saamelaiskäräjälain takia. Lähteenmäki painottaa tarkastelevansa aihetta tutkijan ammattitaidolla.
”Historiantutkijan on tartuttava kipeisiinkin aiheisiin, pelkäämättä ja rohkeasti.”
Professori Maria Lähteenmäki palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2023 teoksesta Punapakolaiset - suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto myönnetään ansiokkaasta ja ajankohtaisesta tiedonjulkistamistyöstä.
Teksti: Tuukka Tuomasjukka
Kuvat: Usva Torkki
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
