Kai Ekholm: Sananvapauden lyhyt historia

Keskustelutilaisuuden tallenne on katsottavissa 17.5.2021 asti Tiedetv-kanavalla (siirryt YouTubeen)

SANANVAPAUDEN LYHYT HISTORIA

Montesquieun vallan kolmijako-opissa ensimmäisenä valtiomahtina on poliittinen päätösvalta, Suomessa eduskunta, toisena toimeenpanovalta, valtioneuvosto ja kolmantena molempia valvova, tuomiovaltaa käyttävä oikeuslaitos. Meillä nämä kaikki ovat osallistuneet sananvapauden määrittelyyn ja sen rajoittamiseen. Lisäksi neljäs valtiomahti, lehdistö ja muu media. Ei ole siis mitään erillistä, kelluvaa sananvapautta.

Sananvapaus on historiallisesti aina ollut valtaapitävän eliitin käsissä: feodaaliherrat, kuninkaat, diktaattorit, presidentit, paavit, kirkonmiehet, virkamiehet, rehtorit, opettajat, päätoimittajat, kustannusyhtiöiden ja mediayhtiöiden omistajat - jokainen on rutiininomaisesti käyttänyt valtaansa näkemyksensä mukaan. Kansa on saanut käyttää sellaista sananvapautta kuin sille on jäänyt ja suotu. Lehtien yleisönosastot, vaalit ja nyt - some. Onko sosiaalinen media murentanut montesquieulaisen kolmijaon ja neljännen valtiomahdin merkitystä? Siitä voinemme keskustella.

Onko sosiaalinen media murentanut montesquieulaisen kolmijaon ja neljännen valtiomahdin merkitystä?

Sananvapauden tabut ovat olleet vuosisatoja lähes samat: God, King and Sex. Jumala esivalta ja erotiikka. Suomalaisessa sensuurin historiassa on näistä sadoittain esimerkkejä Kustaa Vaasan ajoilta nykypäiviin. Viittaan Tiellä sananvapauteen -sivustoon.

Olemme todistaneet monia historiallisia sananvapauden U-käännöksiä. Kun valta vaihtuu vallataan radio- ja televisiotornit, lehtien toimitukset, kirjoja poltetaan ja kirjastot siivotaan ja yritetään aloittaa uusi aikakausi (Kiinan keisarit, roomalaiset ja serbit tuhosivat myös edeltäjiensä haudat). Tänään valloitetaan twitter.

Sananvapaus toteutuu dialogissa. Tosin suurimman osan aikaa se on ollut yksisuuntaista top down -monologia vallan kolmijaossa eliitin tai viranomaisten ja kansan välillä. Myös kirjallisuutta, taidetta, journalismia ja tiedettä on yritetty sovittaa tähän kehikkoon. Kun Pentti Haanpäälle mitattiin vankeutta eräästä teoksestaan,hän pyysi viranomaisia laatimaan säädöksen romaanin henkilöhahmoista ja niiden toivottavista ja sallituista ominaisuuksista. Kekkosta loukkaamalla sai varmuudella myllykirjeen ja monet menettivät uransa; kun Yrjö Larmola julkaisi Ylioppilaslehdessä jutun Kaksi kupolia (toinen oli Taj Mahal, toinen UKK) adjutantti toi seuraavana päivänä Ylioppilastalolle tälle parikymppiselle päätoimittajalle UKKn myllykirjeen.

Monet journalistit ovat mitanneet vapauttaan menettämällä työnsä. Tamminiemen pesänjakajat on tänään kulttikirja, mutta se vaati Arno Laitisen työpaikan. Jyrki Koulumies toteaa, että itsesensuuri oli yhteinen harrastuksemme. Charlie Hebdon toimittajat maksoivat sananvapaudesta hengellään, kuten monet muutkin toimittajat joka vuosi.

Onko tieteellä ja journalismilla riittävästi nopean toiminnan joukkoja?

Sananvapauden tekee kiinnostavaksi, että taiteilijat, journalistit ja tieteenharjoittajat tuntevat sananvapauden rajat ja kuin näkymättömän käden ohjaamana noudattavat sen sisäänkirjoitettuja sääntöjä. Poikkeamat tunnetaan ja ne muodostavat sananvapauden historian. Tänään tilanne on kiinnostava, rajoja ei asetakaan eliitti, ne ilmaistaan somessa, jossa toteutuu alin yhteinen nimittäjä, pelkotekijä, joka panee jokaisen järkevän tutkijan tai journalistin miettimään omaa julkisuusstrategiaansa. Onko tieteellä ja journalismilla riittävästi nopean toiminnan joukkoja? Verkko on henkilömedia. On pakkko olla mukana, altistua ikävällekin dialogille ja yrittää tuoda faktoja, argumentteja ja tietoa vaikka netissä argumentit ovat vain yhtä hyviä kuin mielipiteet. Se on taitolaji, jossa harvat tutkijat pärjäävät, nostan esiin Johanna Vuorelman, Mari Annalan, Hanna Wassin, Teivo Teivaisen ja Jukka Kekkosen. Entä journalistit? Voiko somessa olla mukana vain tarkkailijana tai vasemmalla pikkuvarpaalla?

Meillä ei ole abstraktia eikä täydellistä sananvapautta. Sananvapaus ei synny sananvapautta hokemalla tai vaatimalla, vaan arkisilla, määrätietoisilla teoilla ja linjauksilla

Eräs sananvapauden rajatekijä voi liittyä puhtaasti ajatteluumme.

Aivomme ajattelevat binaarisesti, ne tekevät kartan mustan ja valkoisen, oikean ja väärän, vapaan ja kahlitun välillä. Todellisuudessa sananvapaus tapahtuu harmaalla alueella, jossa sitä on vaikea määritellä mutta helppo manipuloida. Jos mietitte twitter-viestintää, kaikki tuntuu kovin painavalta kun se on irrotettu kontekstista ja heitetään keskelle polemiikin virtaa. Sananvapautta ei siis enää määrittele eliitti, vaan sen ulkopuoliset tekijät, jotka hakevat sille alinta yhteistä nimittäjää. Alalle on yhtäkkiä tullut paljon vakiintumatonta väkeä.

Alalle on yhtäkkiä tullut paljon vakiintumatonta väkeä.

Demokratiat ovat sotkuisia mutta ne toimivat, se on lopulta hyvä viesti sananvapaudelle.

Voimme lohdullisesti ajatella, että lopussa sananvapaus voittaa. Se voi hävitä yksittäisiä kamppailuja mutta pitkässä juoksussa sen painovoima asettaa kaiken pintadialogin historialliseen arvoonsa. Yleensä myös faktat löytävät paikkansa.

Tässä puhuu sananvapauden ja journalismin historia. Sananvapaus on lopulta tietoinen itsestään ja merkityksestään. Niin meidänkin pitäisi olla.

Sananvapaus ei ole automaatti. Se edellyttää jatkuvaa dialogia, rajuakin. Se joka antaa periksi, on osansa ja asiansa luovuttanut. Hannu Salama tunnusti ja luovutti oikeutensa ja teki itsestään marttyyrin.

Voimme lohdullisesti ajatella, että lopussa sananvapaus voittaa.

Sananvapaudella on aina jokin materiaalinen kantaja ja jakelutie, jota joku hallitsee: radio, televisio, kustantamo, pressi, internet, some. Sananvapauden hyvinvointi liittyy myös taloudelliseen nousuun ja koettuun sananvapauden lisääntymiseen.

Sodan jälkeen Suomessa kirjatuotanto ja lehdistö lähes kaksinkertaistui, sodanjälkeiset sukupolvet kasvoivat sananvapauteen ja kansainvälisyyteen ja alkoi uusien kriitikoiden ja journalistien ja tiedehenkilöiden buumi: Antti ja Katarina Eskola, Erik Allardt, Risto Hannula, Pekka Tarkka, Olli Alho, Hannu Taanila, Jörn Donner - saitte varmaan kiinni ajatuksesta.

Suomessa on ollut historiallisesti vahva lehdistö. Useimmat sananvapauskiistat Suomessa on käytykin lehdistössä. Meillä on ollut myös vahva puoluelehdistö joka on toteuttanut erilaisia monopoleja: pellervolainen lehdistö on puolustanut maidontuotantoa ja aiheuttanut rasvasotia aina tarvittaessa jopa mainosboikotein. Suomalaisittain varsin omintakeinen sananvapausjuonne. Voin kuvitella että muuallakin on vastaavia tabuja: Norjassa öljy, Saksassa autoteollisuus, Yhdysvalloissa ja Israelissa armeija ja talous jne.

Verkossa vellovassa sananvapausdialogissa jokainen haluaa muokata sananvapaudesta itselleen sopivan toimintakehikon.

Verkossa vellovassa sananvapausdialogissa jokainen haluaa muokata sananvapaudesta itselleen sopivan toimintakehikon. Siellä joko hyökätään tai puolustaudutaan tai yritetään roolittua neutraaliksi.

On vaikeaa keskustella jos tämä kehikko ei perustu yhteiseen käsitykseen laista ja sen toteutuksesta. Kansaedustaja Ano Turtiainen kertoi koeponnistavansa sananvapautta. Päivi Räsänen esiintyi oikeusjutussaan sanavapauden marttyyrina.

Sananvapaus näyttää siis arkidialogissa helposti ylittävän lain ja sen tulkinnan. Tätä rajaa itse asiassa haetaan jatkuvasti osana sananvapausdialogia.

Sananvapaus tapahtuu harmaalla alueella, jossa aivomme toimivat huonosti.

Tänään sananvapaudessa kiinnostaa eniten internet, likvidi media, joka tarjoaa sanavapauden myös idiooteille, jopa buustaa sitä. Internet ja sen omistajuus: Apple, Google, Facebok, Amazon. Näillä on paljon valtaa globaalissa viestinnässä, kuten näimme case Donald Trumpissa.

Kuten todettua, sananvapaus tapahtuu harmaalla alueella, jossa aivomme toimivat huonosti.

Siksi kaikki argumentit tuntuvat yhtä hyviltä ja sananvapauden määrittelee eliitin sijasta alin yhteinen nimittäjä: huhut, väitteet, väärä tieto ja niiden äänekkäät edustajat.

Sananvapauden haastajana eivät ole varsinaisesti nämä kellokkaat vaan Internetin kyky masinoida nopeita kampanjoita (Brexit, Trump, EU-vastaisuus, rokotevastaisuus) ja manipuloida asioita (Venäjän verkkoaktivismi), algoritmien mahdollisuus kohdentaa, amplifioida ja varmistaa asioiden eteneminen. Spammaamalla saa halvalla ja helposti mediatilaa.

Nämä kellokkaat ovat vain populismin ja sen algoritmien keino lisääntyä.

Kun Ano Turtiainen heittelee viestejään kuin hampaan välistä löytynyttä ruuanjätettä tai Laura Huhtasaari kopioi viestikseen maailmalta jotakin hetken hämmentävää - Siinä vaiheessa sananvapaus vasta vetää kenkiä jalkaansa ja on usein myöhässä ja joutuu puolustuskannalle. Järkevä argumentti sadan muun kommentaattorin jatkona ei oikein tahdo toimia ja some on täynnä loose cannoneita, sehän on tässä ympäristössä vain etu, samoin laillisuuden rajojen reipas ylittäminen.

Kun suomalainen ajattelee käyvänsä keskustelua hän käy debattia eikä dialogia.

Sananvapausympäristö on lopullisesti polarisoitunut enkä ole välttämättä uskomassa hedelmällisen dialogin voimaan. Kun suomalainen ajattelee käyvänsä keskustelua hän käy debattia eikä dialogia.

Yhteistä on ettei näitä kiistoja käydä enää tieteen, taiteen tai journalismin sisällä, vaan ympäristössä jossa niiden totuudet ja konventiot eivät päde. Some on ottanut tilaa ja roolia myös neljänneltä valtiomahdilta ja yrittää tekeytyä siksi. Se on ottanut myös tuomiovallan roolia.

Horisontaalinen media on siis haastavampi ympäristö kuin entinen montesquilainen top down -järjestelmä.

Verkko vaatii osallistujalta paljon. Ennen riitti, kun kirjoitti mielipidekirjoituksen muutaman kerran vuodessa ja pamfletin Huutomerkki-sarjaan.

Ongelmana on myös intellektuellien hajanaisuus. Kuten tiedämme he eivät muodosta yhteiskuntaluokkaa eivätkä esiinny yhteisrintamassa. Verkko ja sananvapaus on liian usein yksilölaji, jota vain vahvimmat jaksavat tehdä vuosikymmenet. Järjestöt kuten PEN tekee merkittävää työtä, useimmiten kansainvälisesti. Tarvitsemme pysyviä sananvapautta tukevia rakenteita.

Verkko ja sananvapaus on liian usein yksilölaji, jota vain vahvimmat jaksavat tehdä vuosikymmenet.

Sananvapaus on siis jatkuvaa tilannekuvan määrittelyä ja argumentointia. Ja toivetta siitä, että sillä on jotakin merkitystä. Sananvapauden ja journalismin pitää tuntea historiansa ja yrittää kertoa siitä. Ovatko toimittajat sananvapaudessa kansan edustajina vai edustavatko he ammattikuntaansa vai itseään? Keille he ovat lopulta vastuussa?

Itsenäisyytemme aikana meillä on ollut noin tuhat sanomalehteä, joista suurin osa kuollut. Millaisella eetoksella niiden toimittajat ovat tehneet työtään? Mitkä arvot ovat heille olleet jakamattomia ja pyhiä, niitä jotka ovat vieneet läpi vaikeidenkin aikojen.

Luultavasti heidänkin työnantajansa on ollut ensisijaisesti sananvapaus eikä se lehti joka heille on maksanut palkkaa.

Työtä riittää.

Bertolt Brecht totesi, että takanamme ovat vuoristojen vaivat, edessämme tasankojen vaivat.

Kiitän älykkäästä kuuntelusta!

Tutkija, tietokirjailija Kai Ekholm palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2017 verkkosivustosta Tiellä sananvapauteen. Suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja.

Kuva: Michael Dziedzic, Unsplash