Rakennettu ympäristömme ei ole pelkkiä objekteja vaan prosesseja, jotka alkavat materiaaleista ja päätyvät joskus jätteeksi. Arkkitehtuurimme vuosituhannet -teos kuvaa suomalaista arkkitehtuuria esihistoriasta tulevaisuuteen.
Valokuvaaja Aleks Talve suostui työlääseen projektiin, vaikka kädessä oli vain tulevan tietokirjan sisällysluettelo ja epilogi. Muutaman liuskan perusteella hän pystyi arvioimaan työn määrän. Olisi reissattava Suomea ristiin rastiin muutama vuosi. Oltaisiin sään ja vuodenaikojen armoilla.
Silti hän innostui. Työtehtävää tarjosi tuttu työpari, Panu Savolainen. Talve ja Savolainen olivat tutustuneet 2010-luvun lopulla Matkaopas 1700-luvun Turkuun -kirjaprojektin tiimoilta.
”Meillä on tutkimuksia yksittäisistä aikakausista, arkkitehdeistä ja rakennuksista, mutta meiltä puuttui kokoava yleisteos.”
Savolainen on arkkitehtuurin historian apulaisprofessori Aalto-yliopistossa sekä arkkitehtuurin historian dosentti Turun yliopistossa. Hän tiesi, mitä suomalaisessa arkkitehtuurikirjallisuudessa oli käsitelty ja ennen kaikkea, mitä siitä puuttui.
– Arkkitehtuurikirjallisuus on hyvin pirstaloitunutta. Meillä on tutkimuksia yksittäisistä aikakausista, arkkitehdeistä ja rakennuksista, mutta meiltä puuttui kokoava yleisteos, Savolainen kertoo.
Sellainen oli kirjoitettava itse. Sammakon julkaisema Arkkitehtuurimme vuosituhannet. Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun ylsi ilmestymisvuonnaan 2024 tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja Historian Ystäväin Liiton Vuoden 2024 historiateokseksi. Vuonna 2025 teokselle myönnettiin tiedonjulkaisemisen valtionpalkinto.
Inspiraatiota puolin ja toisin
Kirjoittajan ja kuvaajan välinen yhteistyö ei noudattanut tyypillistä kirjantekoprosessia, jossa valokuvat ovat usein alisteisia tekstille. Savolaisella saattoi olla mielikuva yksittäisen luvun sisällöstä, mutta hän muutti painotuksiaan nähtyään Talven otokset.
– Aleksin kuvat ohjasivat kirjoittamistani, Savolainen sanoo.
Tekijöiden mielestä monien arkkitehtuurikirjojen kuvituksesta puuttuu kunnianhimoa. Kaksikon tavoitteet olivat muita korkeammalla. He valitsivat kirjaan vain yhden valokuvaajan kuvia monien kuvaajien ja arkistokuvien sijaan; karttoja ja piirroskuvia he käyttivät kitsaasti.
– Näin saatiin kuvallisesti eheä teos, Talve selventää.
Savolainen vältti puolestaan vaikeaselkoista termistöä ja alansisäistä jargonia. Tekstin oli tarkoitus avautua suurelle yleisölle – ja voittaa mahdollisimman monta kirjallisuuspalkintoa, tekijät vitsailevat. Tavoite ei ollut tuulesta temmattu.
Näkymättömästä näkyvään
Muhkean teoksen aloittaa syvällinen katsaus suomalaisen arkkitehtuurin esihistoriaan, jota ei ole aiemmin juurikaan käsitelty. Kaikki arkkitehtuuri pohjautuu maapallon pinta- ja sedimenttikerroksista tai elävistä organismeista valmistettuihin rakennusaineisiin, kirja muistuttaa. Lausetta tukee kokosivun kuva Paraisten kalkkikaivoksesta, jossa louhittava betonin raaka-aine on maailman vanhinta kalkkikiveä vajaan kahden miljardin vuoden takaa.
Samaiseen kuvaan kiteytyy yksi kirjan perusajatuksista: arkkitehtuuri ei ole vain objekteja, vaan materiaaleja ja materiaalivirtoja, prosesseja, jotka ulottuvat raaka-aineista kaatopaikkoihin.
– Oma ajatteluni ja suhteeni arkkitehtuuriin muuttuivat kirjanteon aikana. Näen nyt rakennukset prosesseina, Talve kertoo.
Sellaisina ne näkee Savolainenkin.
Juuri kalkkikaivoskuvaa katsellessa ei voi kuin ihmetellä, että yli 80 prosenttia Suomen rakennuksista on rakennettu toisen maailmansodan jälkeen. Suomi on modernin arkkitehtuurin maa, Savolainen kirjoittaa.
”Näen nyt rakennukset prosesseina.”
Modernit rakennukset näemme paljain silmin toisin kuin kadonneet, puretut tai arkkitehtien suunnittelemat, mutta toteutumattomat kohteet. Niitäkin arkkitehtuurin historia on tulvillaan. Miten vaikkapa kuvitella mielessään keskiaikaista Mankbyn kylää nykyisen Espoon alueella? Talven otos näyttää keväisen metsätilkun tuoreen sahanpurun ympäröimine kantoineen. Alue voisi sijaita missä päin Suomea tahansa.
– Oli haastavaa pohtia kirjan tyyliä. Miten kuvata maakuoppaa tai esihistoriallisia kohteita, Talve kertoo miettineensä.
Kuvaaja valitsi tyylikseen avoimuuden ja lempeyden, rosoisuuden ja dokumentaarisuuden. Kuvausmatkoilla kameran linssi tallensi monta yllättävää näkyä: viljamakasiinin Jokioisissa, ränsistyneen ladon tien vieressä, värikkään vesipuiston.
– Kuvien avulla voimme nostaa esiin mitättömiä asioita isosti ja pienentää isoja asioita, Savolainen perustelee valintoja.
Valta ja vastuu kuuluvat kaikille
Palkittu teos sisältää viestin tiedostavalle kansalaiselle. Arkkitehtuuri tuottaa päästöjä ja jätettä osana maapallon geologista ja elollista järjestelmää. Siksi se, mistä rakennusmateriaalit otetaan ja mihin ne purkamisen jälkeen pannaan, on merkityksellistä.
Savolainen vertaa arkkitehtuuria lentämiseen.
– Ihmiset eivät laita Instagramiin kuvia lentomatkoistaan, koska he ovat tietoisia lentämisestä aiheutuvista päästöistä. Rakennetusta ympäristöstä syntyy päästöjä kuitenkin vielä enemmän, hän muistuttaa.
”Kaikkien tulisi olla valppaampia ja kiinnostuneempia siitä, mitä arkkitehtuuri on ja miten sitä tehdään.”
Se olisi kaikkien hyvä tiedostaa.
Arkkitehdeillä on iso vastuu toimijoina nyt ja tulevaisuudessa, mutta päätöksentekoa ei voi sälyttää vain heidän hartioilleen. Kaikkien tulisi olla valppaampia ja kiinnostuneempia siitä, mitä arkkitehtuuri on ja miten sitä tehdään.
Savolainen kertoo kirjassa esimerkkejä valveutuneista arkkitehdeista, jotka ovat vastustaneet purku-uhkia. Heidän ansiostaan esimerkiksi Turussa asutaan yhä Port Arthurin puukaupunginosassa.
Nykykansalaisten päätettäväksi jää, vaalitaanko vaikkapa Keran logistiikkakeskusta tai ympäri maata ripoteltuja vesipuistoja arvokkaana rakennusperintönä vai puretaanko ne maisemanpilaajina. Purkukuvat tuskin päätyvät sosiaaliseen mediaan.
Savolaisen ja Talven teoksen kantta koristaa purkukuva, kun oikein tarkasti katsoo. Helsingin paraatipaikalla seisovan Kolmen sepän patsaan takana pilkottaa kerrostalon auki revitty kylki. Enää rakennusta ei ole, mutta koska se on ollut osa kaupunkia, se on pysyvä osa suomalaista arkkitehtuuria.
Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää vuosittain tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) esityksestä. Palkinto myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä ja ajankohtaisesta tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Liisa Takala
Kuvassa Aleks Talve (vas) ja Panu Savolainen.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
