Pekka Uotila pohtii kirjastojen pitkän ja hitaan tiedonjulkistamisen merkitystä nopeiden tietovirtojen aikakaudella.
Aristoteles kuvaa Runousopissaan eepoksen ja tragedian eroa siten, että eepos kuvaa sekavaa todellisuutta todenmukaisesti, mutta valitettavan pitkäpiimäisesti - koska todellisuus on sellaista. Sen sijaan tragediassa pannaan mutkat suoriksi, luodaan tietoisesti sepitetty ja tiivistetty todellisuus, joka on tunteisiin vetoava ja viihdyttävä - koska sellaista todellisuutta on sujuvampi seurata ja helpompi myydä.
Tämä blogitekstikin on traaginen. Mutkat suoriksi ja sinne päin. Kunhan saisi edes parin lukijan huomion perhepiirin ulkopuolelta näillä puolitotuuksilla ja perusteettomilla arvauksilla.
Traagista, nopeaa ja julkisuudessa näyttävää tiedon julkistamista on se, mikä nousee sosiaalisen median otsikoksi. Sellaisia otsikoita saadaan esimerkiksi tutkimustuloksista, jossa ilmasta tehdään ruisleipää (tämä on kuvitteellinen esimerkki, ei tieto), räväkät tulkinnat ajankohtaisista asioista kuten Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaiden mielentilasta tai maailman megaluokan ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen selittäminen uutislähetyksen haastattelussa kolmessa sekunnissa. Nämä tiedon superjulkkisten esitykset mediassa ovat tiedonjulkistamisen tähtihetkiä.
Eeppistä, pitkää, hidasta ja tylsää tiedonjulkistamista edustaa kirjasto.
Eeppistä, pitkää, hidasta ja tylsää tiedonjulkistamista edustaa kirjasto. Sen tehtävänä on puolustaa lukutaitoa, vähälevikkistä kirjallisuutta ja toimia menneen maailman kulttuurin symbolina. Kirjastoissa - päinvastoin kuin sosiaalisessa mediassa - on paljon pitkiä, kirjoitettuja tekstejä, joista monet on julkaistu jo vuosia sitten, ei siis eilen, vaan esimerkiksi kaksituhatta vuotta sitten. Lisäksi kirjastojen kokoelmissa on yleensä vain sellaisia kirjoituksia, jotka on julkaistu sellaisissa firmoissa, joita kutsutaan kustantamoiksi. Hieman kärjistäen: kirjastossa tietoa on se, mikä on kustannettua, eli toimitettua, yleensä veronmaksajien rahoilla kustantamoilta ostettua ja jonkun muun kuin kirjoittajan itsensä esille asettamaa. Tällainen tieto on käynyt pitkän tien ja monta suodatinta, ennen kuin se saapuu kirjaston asiakkaan ulottuville.
Koska tieto on muuttunut esittäytymiseksi, jolla on oltava markkinoilla kasvava käyttö- ja vaihtoarvo, on hitaalle, pitkälle ja tylsälle tiedolle ja sen esille panoon varattu jonkinlainen luomutiedon tai somekompensaation asema. Kirjan lukeminen on ajan hukkaa, jos ei voi olla varma, että tämä 500-sivuinen teos muuttaa elämääni paremmaksi viimeistään huomenna. Kirjaston olemassaololla kompensoidaan sitä, että yleensä tyydytään nopeaan tietoon.
Onneksi suuri osa tiedon tuottamisesta ja tieteen tekemisestä perustuu edelleen julkaisemiseen. Valitettavasti tiedejulkaiseminen tapahtuu nimestään huolimatta suurelta osin maksumuurin takana, eli kansalaisten ulottumattomissa.
Pyritään avoimeen tieteeseen ja avoimeen julkaisemiseen.
Tämä harmittaa aika monia ihmisiä varsinkin kirjastoissa. Siksi kirjastoissa ja hitaan tiedon tuotannon tukipalveluissa koetetaan vimmatusti löytää keinoja saada tutkimustulokset suuren yleisön ulottuville maksutta. Pyritään avoimeen tieteeseen ja avoimeen julkaisemiseen. Avoimen tieteen ympärille on rakentunut linnunradallinen erilaisia julistuksia, yhteenliittymiä ja linjauksia. Lopputuloksena on tähän mennessä ollut ainakin se, että osaa tiedekustantajien lehdistä saa lukea vapaasti, avoimesti ja ilmaiseksi.
Kaukana ollaan siitä, että voitaisiin panostaa enemmän rahaa, aikaa ja vaivaa siihen, että kansalaisten luettavaksi saataisiin ilmaiseksi entistä enemmän heidän omalla äidinkielellään hyvin toimitettuja ja ymmärrettäviä tietokirjoja vaikeista aiheista.
Minä en tiedä - joku muu varmasti tietää - päätyykö huolella kypsytetty hidas tieto yleensä sinne, missä tietoa kipeimmin tarvittaisiin. Valitettavasti usein tuntuu siltä, että tieteellinen tieto jää tieteen sisään kaikista avoimuuden pyrkimyksistä huolimatta ja muuten tuotettu tietokirjallisuus on suurelta osin hyvin myyviä tositvpersoonien elämäkertoja. Samaan aikaan some kukoistaa ja hyvä niin, jos vain jotenkin voisimme tietää, miten siellä tiedetään.
Pelkään, että tiedon julkistamisen ekosysteemissä (tieteelliset) kirjastot ovat ajautumassa tiettömien taipaleiden taakse perustetuiksi hitaan tiedon natura-alueiksi, joiden vaikutus hitaan tiedon monimuotoisuuden tuhoon on vähäinen, mutta omantunnon lievitykseen suuri.
Koska kiihkeä elämämme tiedon julkistamisen maailmassa on yhä traagisempaa ja viihdyttävämpää, jää hidas, pitkä ja tylsä jonnekin kauas. Siellä jossakin se silti on ja pysyy.
Teksti: Pekka Uotila
Kirjoittaja työskentelee Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa tieto- ja julkaisupalveluiden päällikkönä ja on ollut Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan jäsen 2018-2024
Kuva: Linda Saukko-Rauta
TJNK-näkökulma -blogissa julkaistaan kantaaottavia, ajankohtaisia ja perusteltuja mietteitä tiedonjulkistamisesta. Lue muita sarjan kirjoituksia.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
