TJNK-näkökulma - Maria Lassila-Merisalo: Kertova tietokirjallisuus: faktaa vai fiktiota?

24.8.2020
Piirretyt mies ja nainen kinastelevat juupas-eipäs. Vieressä teksti: TJNK-näkökulma. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan blogi.

Fakta ei ole kertomuksen vastakohta, kirjoittaa Maria Lassila-Merisalo TJNK-näkökulmassa.

Edesmennyt Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Ilkka Malmberg jakoi 1990-luvun alussa lehtien lukijat tiedonintressinsä perusteella uroisiin ja naaraisiin. Ensimmäisiä kiinnostavat Malmbergin mukaan numerot, detaljit ja faktat, jälkimmäisiä taas tarinat, elämykset ja tunteet.

Jako on havainnollistava edelleen, vaikka tänä päivänä voisi puhua korrektimmin fakta- ja elämysorientoituneista lukijoista.

Faktaorientoitunutta lehden tai tietokirjan lukijaa palvelevat infograafit, listat ja muut yhdellä silmäyksellä avautuvat tiedot. Elämysorientoitunut lukija taas kaipaa numeroiden ympärille tarinan ymmärtääkseen, mistä asiassa on kyse.

Hyvää tiedonjulkistamista voi tehdä sekä numeroilla että tarinoilla.

Numeroiden taustalla on luonnontieteellinen paradigma, ajatus maailman objektiivisesta mitattavuudesta. Numeroihin yhdistetäänkin usein ajatus luotettavuudesta, kun taas tarinat ovat subjektiivista tulkintaa ja siten usein tietona problematisoidumpia.

Kertova tietokirjallisuus on nostanut päätään viime vuosina. Fiktiolle tyypillisiä kerronnan keinoja hyödyntävä faktateksti voi herättää hämmennystä. Mikä on faktaa ja mikä fiktiota? Voiko tekstiin luottaa?

Fakta ja fiktio, sisältö ja muoto

Kertovan tietokirjallisuuden hahmottamista voi auttaa, kun erottaa toisistaan epistemologian ja estetiikan, yksinkertaisemmin sanoen sisällön ja muodon. Faktan ja fiktion käsitteitä käytetään arkikielessä usein viittaamaan kumpaan tahansa.

Kun tietovisailussa kysytään, onko jokin väite faktaa vai fiktiota, tarkoitetaan väitteen sisällön suhdetta todellisuuteen. Vaikka tarinana kerrottu tietokirja voi näyttää muotonsa puolesta hyvinkin fiktiolta, jos se on sisällöltään faktaa, se sijoitetaan kirjastossa tietokirjallisuuden hyllyyn.

Toisinaan teos siirtyy sisältöulottuvuudessa puolelta toiselle: kun maapallon huomattiin olevan pyöreä, litteää maata käsittelevät esitykset säilyivät yhä faktan lajityypissä, mutta muuttuivat sisällöllisesti tosista epätosiksi. Trollitehtaissa taas tuotetaan uutta sisältöä, jonka tiedetään olevan sisällöltään epätotta, mutta joka puetaan faktan asuun lukijoiden harhauttamiseksi.

Arvausta ei saa esittää faktana eikä yksittäisen henkilön kokemusta yleisenä totuutena.

Kun siirrytään tiukasta faktadiskurssista väljempään, kertovampaan ilmaisuun, astutaan samalla askel lähemmäs toden ja epätoden rajaa. Kirjoittaja saattaa houkuttua käyttämään hiukan värikynää, tulkitsemaan tapahtumia rohkeammin kuin lähdeaineistot antavat myöten. Tällöin teksti lakkaa olemasta faktaa.

Toisaalta väljempi ilmaisu mahdollistaa luvallisen spekuloinnin ja kertojan itsereflektion, jotka voivat itse asiassa lisätä tekstin totuusarvoa. Kirjoittaja voi arvioida lähteidensä luotettavuutta, esittää todennäköisiä tapahtumakulkuja ja arvuutella motiiveja.

Olennaista on, että kertoja kommunikoi lukijalle, mistä on milloinkin kyse. Arvausta ei saa esittää faktana eikä yksittäisen henkilön kokemusta yleisenä totuutena.

Fakta on kertomuksen ystävä

Tarinat ja tieto asetetaan helposti vastakkaisiksi, toisensa enemmän tai vähemmän poissulkeviksi asioiksi. Esimerkiksi lähteistämisen katsotaan toisinaan heikentävän tekstin luettavuutta. Siihen vedoten joistakin tietokirjoista on jätetty lähdeviitteet pois kokonaan. Yläindeksiin merkittyjen loppuviitteiden ei uskoisi lukijaa haittaavan. Silmä ohittaa ne sujuvasti eivätkä ne pidennä tekstin kokonaismittaakaan.

Hyvä esimerkki kertovan tietokirjan lähteistämisestä on Jouni Tikkasen kirjassa Lauma: 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa. Kirjan 426 loppuviitettä dokumentoivat tiedonlähteet tunnollisesti, eikä tarinankerronta häiriinny siitä lainkaan.

Faktadetaljien avulla kertomus herää henkiin.

Erityisesti menneisyydestä kirjoitettaessa voi tuntua hankalalta saada ”lihaa luiden ympärille”. Tänä päivänä kuka tahansa pääsee pienellä vaivalla monenlaisten lähdeaineistojen ääreen. Digitoiduista sanomalehdistä voi tarkistaa, mitä tiettynä historian päivänä on tapahtunut ja millaisia tuotteita ilmoituksissa markkinoitu. Menneisyyden sään löytää paikkakunnan ja päivän tarkkuudella. Senkin voi selvittää, mitä musiikkia radiokanavilla on soitettu.

Tällaisten faktadetaljien avulla kertomus herää henkiin ja samalla kiinnittyy tukevammin todellisuuteen. Fakta ei olekaan kertomuksen vastakohta, vaan paras ystävä.

 

Maria Lassila-Merisalo. Kuvaaja: Vilja Merisalo.
Kuvaaja: Vilja Merisalo.

Maria Lassila-Merisalo on journalistisen kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistossa ja Tarinallinen journalismi (Vastapaino 2020) -kirjan kirjoittaja. Hän on Suomen tiedekustantajien liiton hallituksen jäsen. Hän työskentelee strategisen viestinnän päällikkönä Hämeen ammattikorkeakoulussa ja on ensimmäistä kauttaan Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan jäsenenä.

TJNK-näkökulma-kirjoitussarjassa julkaistaan kantaaottavia, ajankohtaisia ja perusteltuja mietteitä tiedonjulkistamisesta. Lue muita sarjan kirjoituksia.