Ihminen rakentaa maailmankuvaansa niistä elementeistä, joita hän kohtaa. Tämä pätee myös lukemiseen: luettaessa teksti kohtaa lukijan elämänkokemuksen ja maailmankuvan.
Tajuntani räjähti, kun luin lapsena salaa isosiskon lainaaman Simo ”Aapeli” Puupposen kirjan Koko kaupungin Vinski. Olin jo sitä ennen samastunut Tammen kultaisten kirjojen mukana kolmesta karhusta pienimpään; puurolautaseen, tuoliin ja sänkyyn, jotka olivat pienemmät kuin isolla ja keskikokoisella karhulla. Helmi Krohnin Hipsuvarpaan ja Nököhampaan matkassa olin jännittänyt sitä, miten he selviävät virtaavasta vedestä, ennen kuin herra Vesirotta ehtii apuun heitä pelastamaan.
Paljon myöhemmin kuuntelin kirjailija Eila Pennasen esitystä lukemisesta. Hän avasi kokemukseni lyhyesti ja ytimekkäästi: lukemalla voi kulkea kaikki tiet. Aivan. Saatoin olla pienin kolmesta karhusta puurolautasen äärellä, pulikoida hädissäni jääkylmässä vedessä tai tehdä kepposia mukavassa pikkukaupungissa, ja silti pysyä pikkutyttönä kuivin jaloin omassa pienessä punaisessa tuolissani.
Näiden elämysten myötä olin avannut oven maailmaan, joka ei ollut helposti tarjolla pohjoissuomalaisessa pikkukylässä. Siellä ahkeruus oli tärkein arvo ja lukeminen laiskuutta – ja siten ainakin melkein syntiä. Kotona ei juuri ollut kirjoja ja mummolan kirjat oli poltettu 1950-luvun alussa muiden vahojen tavaroiden mukana, kun uusi rintamamiestalo valmistui. Myöhemmin kuulin, että isoäitini oli ollut hyvä lukija ja lukenut kyläläisille ääneen Nyyrikki-lehteä, jota he yhdessä tilasivat. Vaikka Nyyrikki oli viihdelehti, sillä oli arvostettuja kirjoittajia. Ehkä juuri Uuno Kailas tai Pentti Haanpää kirjoittivat niitä tarinoita, joita isoäitini luki ääneen naapureilleen.
"Lukemalla voi kulkea kaikki tiet."
Aloitin kirjastourani harjoittelijana Kemin kaupunginkirjastossa yli 50 vuotta sitten. Silloin käsieni läpi kulki tuhansia kirjoja, jotka kuin huomaamatta laajensivat käsitystäni kirjoista ja lukemisesta. Pääaineeni kirjastotiede ja informatiikka ottivat 1970-luvulla ensi askeleitaan tieteenä. Koska laitoksen omat resurssit olivat vähäiset, saatiin tukea muilta tieteenaloilta. Elettiin laajojen lukemistutkimusten aikaa ja pääsin opiskelutoverini Eila Linnan kanssa Antti Eskolan lukemistutkimusseminaariin. Teimme Eilan kanssa yhteisgradun nuorten lukemisesta ja kirjastonkäytöstä. Se oli tämän uuden tieteenalan toinen julkaistu gradu ja nykymittapuun mukaan vaatimaton, mutta tulokseksi löysimme saman yhteyden lasten lukemisen ja koulumenestyksen välillä, josta nykyisin puhutaan paljon.
Kirjat ja lukeminen jäivät kuitenkin taka-alalle kirjastomaailmassa, jossa seuraavat vuosikymmenet olivat tietotekniikan, tietokantojen, internetin ja digitalisaation aikaa. Kirjastot nostivat esiin tärkeät tieto perusoikeudeksi- ja ihmiskunnan muisti -teemat, mutta kaunokirjallisuuden lukeminen koettiin vähemmän tärkeäksi. Ei haluttu olla ”vain” romaanilainaamoja.
Kirjoitimme kollegani Aulikki Holman kanssa 90-luvun alussa kirjan Tieto ja elämä. Haastattelimme siihen kirjastolaisia, poliitikkoja ja lukijoita kirjoista, kirjastosta ja lukemisesta. Pohdimme myös tiedon olemusta ja sitä, miten ihminen hahmottaa maailmaa lähestymällä sitä tieteellisen tiedon, taiteen, arkitiedon, myyttien, uskonnon ja vaikkapa viihteen kautta. Kirjoitusprosessin aikana löysimme professori Juhani Pietarisen avulla 1600-luvulla eläneen filosofi Spinozan, josta tuli meille pitkäaikainen innoituksen lähde.
"Uusi tieto voi rakentua vain sille, mitä ihminen on jo omaksunut."
Nykyisin puhutaan paljon ihmisten aktivoinnista ja osallistamisesta. Spinozalaisittain ajateltuna asetelma on virheellinen. Hänen mukaansa ihminen on oman elämänsä subjekti, jolla on kaksi keskeistä tunnetta: ilo ja suru. Ilo on itsensä toteuttamista, omien kykyjen kehittämistä ja elinvoiman lisääntymistä. Suurinta iloa on ihmisestä itsestään kumpuava elinvoima, aktio. Suru on ilon vastakohta, negatiivinen tunne, jossa ihminen on ulkoisten vaikutusten eli passioiden vallassa. Se vähentää hänen elinvoimaansa. Spinozan mukaan passioista voi vapautua vain tiedon ja ymmärryksen avulla. Spinoza erottaa kolme tiedon tasoa, imaginaarisen eli sirpaletiedon, ration eli tieteellisen tiedon ja scientia intuitivan eli intuitiivisen tai oivaltavan tiedon. Scientia intuitiva on ihmisen omaa oivallusta, kokonaisuuden ja sen osien yhtäkkistä tajuamista. Se tuottaa aidointa tyydytystä ja iloa.
Ihminen rakentaa maailmankuvaansa niistä elementeistä, joita hän kohtaa. Uusi tieto voi rakentua vain sille, mitä hän on jo omaksunut ja prosessoinut ainakin jollakin tapaa. Tämä pätee myös lukemiseen: luettaessa teksti kohtaa lukijan elämänkokemuksen ja maailmankuvan.
Some-maailmaa kritisoidaan siitä, että ihmiset pysyvät omissa kuplissaan ja uskovat vain itselleen sopivaan tietoon. Edellisen pohjalta on ymmärrettävää, että internetistä sinkoilevat viestit on helpompi omaksua, kun ne kohtaavat oman maailmakäsityksen. Siksi ihmisten tavoittaminen heidän omista lähtökohdistaan on niin tärkeää ja monipuolinen kirjallisuus sivistysyhteiskunnan kannalta keskeistä.
Miten kaunokirjallisuus ja taide yleensä on totta, vai ovatko ne? Viime aikoina on ilmestynyt lukuisia romaaneja todellisuudessa eläneistä ihmisistä: esimerkiksi Minna Rytisalon Rouva C., Rosa Liksomin Everstinna, Johanna Venhon Ensimmäinen nainen ja Syyskirja, Hanna Weseliuksen Alma! sekä Jari Järvelän Aino A. Nämä ovat virittäneet keskustelun siitä, onko oikein kirjoittaa romaania kuolleesta ihmisestä ja mikä tällaisessa romaanissa on totta.
"Luettaessa teksti kohtaa lukijan elämänkokemuksen ja maailmankuvan."
Tieto ja elämä -kirjamme haastatteluista jäi mieleeni erityisesti 19-vuotiaan tytön perustelu siitä, miksi hän luki kaunokirjoja: ”Ne ovat semmoista maailmaa, mikä ei ole totta, mutta se on kuitenkin niin totta kuin voi olla”. Pablo Picasson mukaan taide ei tavoittele ensi sijassa kauneutta vaan todellisuutta. Vaikka ei tietäisi, että Guernica-maalauksen taustalla on samannimisen kaupungin pommitus, sitä katsoessa aistii vahvasti asukkaiden pelon ja pakokauhun. Olof Lagercrantz puolestaan sanoo: ”Hyvä kirja antaa lukijan tuntea, että luemme omasta kokemuksestamme … meistä tuntuu, että äkkiä muistamme jotain tärkeää, jonka olemme tienneet mutta unohtaneet.” Näin koin lukiessani Rosa Liksomin Väylää, tositapahtumiin perustuvaa romaania tornionlaaksolaisten evakkomatkasta Ruotsiin Lapin sodan aikana. Mieleeni palasi edesmennyt äitini kertomassa ties monettako kertaa tuosta järkyttävästä ajasta, joka oli jo muodostunut osaksi perheemme muistia ja joka nyt elävöityi.
Kun vuosituhannen vaihteessa Turun pääkirjastohanke monien vaiheiden jälkeen alkoi konkretisoitua, järjestimme kirjaston perinteestä poikkeavalla tavalla sisältöjen perusteella osastoihin. Perustimme myös kunnon romaanilainaamon eli ison kaunokirjallisuusosaston, jossa on hyllyittäin kirjoja ja jonka keskellä kirjailijat ja lukijat kohtaavat intiimeissä tapahtumissa. Sama periaate läpäisee koko talon: kirjaston sisällöt avautuvat näyttelyiden, luentojen, keskustelujen, työpajojen ja muiden tapahtumien, mutta myös hiljaisena keskittymisenä. Talo herätti ihastusta, mutta saimme myös kritiikkiä kollegoilta siitä, että kirjastomme oli liian kirjakeskeinen ja siellä oli liian vähän muuta kuin tietoon ja lukemiseen liittyvää toimintaa. Yleisö kuitenkin otti sen nopeasti omakseen. Kirjastokonseptimme oli tiedon ja sivistyksen varaan rakentuva sekä jatkuvasti uudistuva tiedon, elämysten ja oppimisen keskus.
"Mikä siinä oli niin vaikuttavaa, että se porautui tajuntaani ja sai minut kirjoittamaan omia tarinoita?"
Kirkkonummen kirjasto Fyyri on viimeisin suomalaista kirjastoajattelua uudistanut kirjasto. Se sai äsken arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon. Kirjaston pääarkkitehti Teemu Kurkela sanoi, että kirjastojen on uudistuttava kymmenvuosittain. Voittajan valinnut filosofi Esa Saarinen perusteli valintaansa näin: ”Kirjaston kautta yhteisö palvelee itseään ja rakentaa tulevaisuuttaan tarjoamalla jokaiselle tilan ajatella enemmän, ajatella toisin, uusin ja odottamattomin tavoin, sävyin ja sanavalinnoin.”
Vinski ylitti kaiken siihenastisen lukemani. Mikä siinä oli niin vaikuttavaa, että se porautui tajuntaani ja sai minut kirjoittamaan omia tarinoita ja nimeämään myöhemmin koiranikin Vinskiksi? Luin kirjan nyt uudelleen. Kenties siihen vaikutti jännittävä tarina ja hassut sattumukset, rikas kerronta ja kieli, josta maalaislapsikin sai paljon irti. Tai pikkukaupungin sosiaalinen ja salliva ympäristö erilaisine ja erikoisine ihmisineen. Vai vaikuttiko eniten samastuminen vilkkaaseen ja hyväntahtoiseen pikkupoikaan, joka kepposineenkin oli rakastettava ja rakastettu? Ehkä kysymyksessä sittenkin oli houkuttelevana avautuva uusi tie, jonka päässä kajasti omaehtoinen maailman jäsennys, arjen apu ja lohtu, ammatti, ura, rakkaus ja aitoa iloa tuottava harrastus.
Inkeri Näätsaari on entinen Turun kaupunginkirjaston kirjastopalvelujohtaja ja kirjailija. Teksti on alun perin kuultu puheenvuorona Tiedejulkaisemisen päivillä 2021.
Teksti: Inkeri Näätsaari
Piirroskuva: Linda Saukko-Rauta/Redanredan
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) kirjoitussarjassa julkaistaan kantaaottavia, ajankohtaisia ja perusteltuja mietteitä tiedonjulkistamisesta.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
