Koronapandemian aikana tutkitun tiedon merkitys yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on korostunut. Mikä tekee tiedosta tieteellistä ja kuinka erottaa tutkittu tieto erehdyksistä tai valheista, kysyy Ilkka Niiniluoto.
Olemme tänä kuluneena vuonna 2021 viettäneet Suomessa Tutkitun tiedon teemavuotta. Aihe on ollut poikkeuksellisen ajankohtainen, kun yllättävästi ja uhkaavasti kehittyvän koronapandemian hillitseminen ja hallitseminen on vaatinut jatkuvasti uusiutuvaa monitieteellistä tietoa. Koronakriisi on maailmanlaajuisesti korostanut tarvetta ymmärtää ja tuottaa luotettavaa tietoa viruksista ja niiden mutaatioista, tartuntatautien globaalista leviämisestä, sairastuneiden tehokkaasta hoidosta, ihmisten suojautumisen keinoista (rokotukset, maskit, turvavälit, liikkumista ja kokoontumisia koskevat rajoitukset) sekä niiden vaikutuksista elinkeinoihin, talouteen, politiikkaan, arkielämään ja kansalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Suomi on onnistunut covid-pandemian hoidossa paremmin kuin monet muut maat, koska meillä hallituksen ja viranomaisten päätökset ja suositukset ovat laajalti perustuneet tutkittuun tietoon. Kansalaisilla on lisäksi ollut riittävän vahva luottamus siihen, että viranomaispäätöksiä ja -suosituksia on järkevää noudattaa omassa elämässä.
Samaan aikaan kun tieteen merkitys hallintoon ja kansalaisten käyttäytymiseen liittyvässä päätöksenteossa korostuu, elämme niin kutsutussa totuudenjälkeisessä ajassa, jossa populistisen politiikan ja sosiaalisen median piirissä tietoisesti levitetään valheita, disinformaatiota, valeuutisia ja salaliittoteorioita. Nykyinen informaatioteknologia on tehnyt aiempaa helpommaksi väärentää tekstejä ja jopa valokuvia. Entistä tärkeämmäksi onkin noussut kansalaisten medialukutaito eli yleissivistykseen pohjautuva kyky kriittisesti arvioida ja punnita julkisesti välitettyjä viestejä sekä erottaa aito tieto erehdyksistä, valheista ja huijauksista.
"Tiede ei ylpeile sillä, että sen hallussa olisi lopullisia ja ikuisia totuuksia."
Tässä tieteellisesti tutkittu tieto nousee avainasemaan: totuutena esitetyn viestin luotettavuus riippuu olennaisesti siitä, mikä sen lähde on, keneltä tieto on peräisin ja miten se on hankittu. Paras leima tiedolle on, että se on tieteellisesti tutkittua ja sen tutkimiseen on käytetty tieteellisiä menetelmiä sekä eettisiä periaatteita. Näin tiedosta tulee myös tiedeyhteisön varmentamaa.
Tieteenharjoitus on nykyisin globaali ilmiö, jonka puitteissa maailman tieteellisissä aikakauslehdissä julkaistaan vuosittain noin puolitoista miljoonaa vertaisarvioitua artikkelia. Suomalaisten osuus tästä tiedon tuotannosta on vähän yli puolen prosentin luokkaa. Nämä tieteen tulokset välittyvät toisille tutkijoille ja osaksi kansalaisten maailmankuvaa koulutuksen ja tiedevalistuksen myötä. Jotta tieteen tarjoamaan maailman selittämiseen ja ymmärtämiseen voidaan luottaa, tutkijoiden täytyy noudattaa omassa toiminnassaan tiedeyhteisön pelisääntöjä ja hyviä käytäntöjä, joita kutsutaan tieteen metodiksi ja tutkimusetiikaksi. Tutkimustyöhön voi ammatillisesti erikoistua yliopistojen ja korkeakoulujen tarjoamassa koulutuksessa, jossa uusiutuvien asiasisältöjen rinnalla keskeinen sija on tutkimusmenetelmiä koskevalla metodiopetuksella.
Tiede on – lyhyesti luonnehtien – kriittiseen järjenkäyttöön ja julkisiin havaintoihin perustuvaa järjestelmällistä uuden tiedon etsintää. Klassisen ihanteen mukaan tiedon tulee olla totuudenmukaista ja perusteltua. Totuuden vaatimus näkyy tutkimusetiikassa, jonka keskeinen ehto on rehellisyys: tutkija ei saa sepittää tai vääristellä tutkimusaineistojaan. Kriittisyys tarkoittaa jatkuvaa perustelujen etsimistä. Objektiivista eli kohteenmukaista tietoa etsivä tiede ei voi nojautua yksilölliseen vaistoon, subjektiiviseen mielipiteeseen, mutu-uskomuksiin, ennakkoluuloihin, toiveisiin, suostutteluun, propagandaan tai jumalalliseen ilmoitukseen, vaan lähtökohtina täytyy olla julkisesti havaittavat ilmiöt tai toistettavat kokeet, joiden avulla loogisesti testataan tai koetellaan hypoteeseja ja teorioita.
"Kriittisyys tarkoittaa jatkuvaa perustelujen etsimistä."
Tämä tutkijan metodinen taito näkyy tavassa, jolla matemaatikko tekee loogisia päätelmiä, fyysikko rekisteröi mittauksia hiukkaskiihdyttimessä, biologi luokittelee eläinlajeja, lääkäri raportoi kaksoissokkokokeen tuloksia, historioitsija arvioi dokumentteja, sosiaalitieteilijä testaa haastatteluaineistoaan tilastollisesti ja humanisti tulkitsee kulttuuriaineistoja.
Tutkimustiedon perustelemisen tulee noudattaa myös tieteen autonomian ja arvovapauden periaatteita: tieteenharjoituksessa ei ole hyväksyttävää vedota siihen, että jonkin väitteen totuus olisi toivottavaa tai epätoivottavaa esimerkiksi poliittisista, uskonnollisista tai moraalisista syistä. Tutkijayhteisö lakkaa olemasta tieteellinen yhteisö, jos se pakotetaan luopumaan tästä autonomian takaamasta vapaudesta.
Tutkimuksen seuraavana askeleena on artikkelin tai monografian muotoon kirjoitetun työn laadunarviointi, jonka vastuulliset tieteelliset julkaisijat toteuttavat alan asiantuntijoiden suorittaman vertaisarvioinnin (peer review) avulla. Referee-menettelyn läpikäyneet julkaisut alistetaan vielä tieteen julkisuusperiaatteelle, jonka mukaan tieteen tuloksien on kestettävä myös alan edustajien harjoittama kriittinen keskustelu. Tämä tärkeä vaihe puuttuu armeijan tai teollisuuden laboratorioissa tehtävältä tutkimus- ja kehittämistyöltä silloin, kun niiden tulokset pidetään salassa. Salaisina ne eivät täytä tieteellisen tiedon ehtoja.
"Valistuneen tiedonjulkistamisen avulla rikkaruohojen seasta löytyvät tutkitun tiedon kauneimmat kukkaset."
Tiede ei ylpeile sillä, että sen hallussa olisi lopullisia ja ikuisia totuuksia, vaan tutkimuksen kulloinkin parhaat tulokset voidaan aina haastaa ja tarvittaessa tarkentaa uuden aineiston tai teorian valossa. Amerikkalainen filosofi Charles Peirce kutsui tätä tieteen itsekorjaavuudeksi, ja juuri sen ansiosta edistyvä tiede on luotettavampaa kuin mikään muu uskomusten muodostamisen tapa.
Tutkitun tiedon markkinoilla asiakkaan on kuitenkin oltava varovainen, ettei tule huijatuksi. Maailmalla on perustettu lukuisia ”saalistajalehtiä”, jotka keräävät itselleen rahallisia voittoja julkaisu- ja käsittelymaksuilla mutta laiminlyövät alkeellisetkin laadunvarmistuksen ja vertaisarvioinnin käytännöt. Niin sanottu Beallin lista luetteli noin 10 000 open access -muodossa ilmestyvää petojulkaisua, mutta valitettavasti sen julkaiseminen ja päivitys lopetettiin 2017.
Omaa agendaa ajava mielipidevaikuttaja saattaa näin löytää luuloilleen tukea viittaamalla artikkeleihin, jotka ovat ilmestyneet tällaisissa pseudojulkaisuissa. Faktantarkistuksen menetelmiä tarvitaan julkisessa viestinnässä, kun kaikki sanomalehdet eivät noudata vastuullisen journalismin eettisiä sääntöjä. Samanlaista huolellisuutta vaaditaan myös tiedejulkaisuina esiintyvien foorumien piirissä. Mutta onneksi kokonaiskuvan kannalta väärinkäytöksillä ja harhauttamisella on vain marginaalinen merkitys: valistuneen tiedonjulkistamisen avulla rikkaruohojen seasta löytyvät tutkitun tiedon kauneimmat kukkaset.
Akateemikko, emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto on merkittävän uran tiedeyhteisössä tehnyt filosofi. Hän on kirjoittanut laajasti tieteen luonteesta ja ollut läpi uransa monipuolinen yhteiskunnallinen vaikuttaja ja keskustelija. Teksti on alun perin kuultu puheenvuorona Tiedejulkaisemisen päivillä 2021.
Teksti: Ilkka Niiniluoto
Piirroskuva: Linda Saukko-Rauta/Redanredan
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) kirjoitussarjassa julkaistaan kantaaottavia, ajankohtaisia ja perusteltuja mietteitä tiedonjulkistamisesta.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
