Tieteen ja tutkimuksen avoimuus on tärkeää. Mutta keitä ovat avoimuuden väliinputoajat?
Tiedelaitoksen etusivulle lävähtää uusi, stockphoto-kuvalla somistettu uutinen: tiedeyhteisöt ovat hyväksyneet uuden avoimen tieteen julkilausuman. Taas jaetaan ilosanomaa, miten tieto saadaan kaikkien ulottuville yhteisin ja reiluin keinoin. Taloudellista etua tavoittelevat saalistajat on kesytetty, ja tiedon valo säteilee esteettä. ”Asia on ratkaistu!” voivat päättäjät ja avoimuuden ystävät todeta tyytyväisinä vuosikatsauksissaan.
Toisaalla työnantajalta putkahtaa uutinen, että avoimen tieteen nimissä työnantaja haluaisi oikeuden työntekijöidensä tuottamaan dataan. Ainakin, jos se on riittävän standardoitavaa eikä kuormita tallennuskapasiteettia, muussa tapauksessa sitä mieluiten ei tarttis säilöä.
Nyt alkaa tieteentekijöiden kahvipöydissä ja someverkostoissa levoton keskustelu. Tarkoittaako uusi julkilausuma, että oman tiedeseuran pitkään sinnitellyt, voittoa tavoittelematon tiedelehti menettää viimeisetkin julkaisuavustuksensa? Riittääkö rinnakkaisjulkaiseminen rahoittajalle vai eikö se riitä? Onko yliopistolla avoimen julkaisemisen sopimus keskeisen julkaisijan kanssa? Lisenssi, mikä lisenssi? Miten tallennan erilaisten omien julkaisujen meta- ja avoimuustiedot ja minkä julkaisuvaiheen rinnakkaisversion?
Entä jos oma tutkimusjulkaisu on myös kaupallinen tietokirja, onko sillä tai kirjaa julkaisevalla kotimaisella pikku kustantamolla enää tulevaisuutta?
Olen ollut ilmaisen avoimen open access -julkaisun päätoimittaja ennen kuin koko käsitettä oli edes olemassa. Opin, että ilmaisia lounaita ei ole. Avoinkin tiede tarvitsee tekijänsä ja tekeminen tarvitsee resursseja.
Ilmaisia lounaita ei ole avoimessa tieteessäkään.
Avoimuus-uutiset rakentuvat usein myyvälle asetelmalle, jossa vastakkain ovat ”pahat” voittoja kahmivat kustantamot ja ”hyvä” avoin tiede. Väliinputoajiksi jäävät muun muassa kotimaiset tiedejulkaisut, joiden julkaiseminen on pitkälti oman toimen ohessa tehtävän talkootyön varassa. Kun näiltä julkaisijoilta odotetaan avoimuutta ilman taloudellista tukea, käytännössä vaaditaan vapaaehtoistyön tekijöiltä lisää ilmaista työtä. Työ myös lisääntyy: aiemmin keskitetysti kootut bibliografiset tiedot ja metatiedot ovat lehtien vastuulla.
Kiinnostavaa kyllä, avoimuuden äänekkäimmät vaatijat eivät ole erityisen innokkaita rahoittamaan avoimuutta. Päätoimittamani kotimainen tiedelehti uudistaa digisiirtonsa ja open access -hankkeensa Kopioston ja Tiedekustantajien liiton myöntämällä rahoituksella.
TJNK on todennut huolensa siitä, että avoimen tieteen eetoksen ja käytännön toteutuksen välillä on kuilu, joka syvenee. Kyseessä on kuin toisinto kahdesta kulttuurista eli keskinäisen ymmärtämyksen ja kommunikaation puutteesta.
Avoimen tieteen aktiiviset toimijat laativat julistuksia ja linjauksia, samanmieliset ja asialle omistautuneet tuntevat lisenssit, asetukset ja linjaukset. Sen sijaan he eivät välttämättä tunne tieteellisen julkaisemisen arkista tilaa, jossa tutkijoiden ja julkaisijoiden työtä hajottavat monet muutkin raportointi-, standardointi- ja kirjausvaatimukset.
Avoimen tieteen tavoitteiden sanotaan olevan tiedeyhteisön yhteisesti sopimia. Kuitenkin tutkimus on osoittanut, että tieteen avoimuudesta ei vallitse yhtäläisiä käsityksiä, vaan kentällä risteilee idealistisia ”kaikki tieto kansalaisille ja maailmalle” -projekteja siinä missä voittoa tavoittelevia ”kaikki tieto tuotekehittelyn ja yrityskasvuun” -pyrkimyksiä, ja kaikkea siltä väliltä.
Yhteisesti ei ole sovittu, miten muutos avoimuuteen resursoidaan.
Yhteisesti ei ainakaan ole sovittu, kenen harteille muutostyö kaatuu ja miten se resursoidaan. Olen 20 vuotta nähnyt tieteen linjauspapereissa toistuvan ajatuksen, että uudet linjaukset ”vaativat olemassa olevien resurssien tehokkaampaa käyttöä”. Se on aina tarkoittanut ruohonjuuritasolla sitä, että ei tunnusteta resurssien jo olevan olemattomia, vaan odotetaan tutkijoiden ja kuormitetun hallinnon ottavan hoitaakseen vielä lisää ylimääräisiä tehtäviä.
Avoimuuden vaatimukset eivät tunnukaan tarjoavan tavalliselle tutkijalle liikkumavapautta vaan lisää sääntöjä, joissa mokaaminen voi johtaa kielteisiin rahoituspäätöksiin. Kun tieteen rahoitus ja työolot muutenkin ovat kireät, määräaikaisilla ja pätkätyöläisillä uudet vaatimukset lisäävät stressiä ja pelkoja. Vaikka artikkelien avoin saatavuus tuntuu hyvältä ajatukselta, mitä iloa siitä on, jos rahoitusta ei ole – tai jos avoimet julkaisut rahoituksen huvettua katoavat bittiavaruuteen, kuten tutkimuksen mukaan on käynyt?
On valitettavaa, jos Plan S ja avoimuus kääntyvät tutkijaa kuristaviksi vaatimuksiksi. Tätä julkilausumien laatijat eivät ole tarkoittaneet. Tutkija tai tietotyöläinen ei ole avoimuuden vastustaja, vaikka hän tuntisikin voimattomuutta avoimuuden vaateiden edessä. Hän saattaa kuitenkin olla hyvin kiireinen ja pyörällä päästään.
***
Lue myös verkkojulkaisu, jossa TJNK kysyy, toteutuvatko avoimen tieteen tavoitteet tutkimustyön arjessa?
TJNK:n jäsen, historiantutkija Anu Lahtinen on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori. Hän on Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, Tilaushistoriakeskus ry:n puheenjohtaja ja tietokirjailija.
TJNK-näkökulma-kirjoitussarjassa julkaistaan kantaaottavia, ajankohtaisia ja perusteltuja mietteitä tiedonjulkistamisesta. Lue muita sarjan kirjoituksia.
Teksti: Anu Lahtinen
Kuva: Linda Saukko-Rauta/Redanredan
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
