Havaintoja ja illuusioita – tutkija Jussi Valtonen pohtii tiedon ja tietämisen rajoja uudessa podcastissa

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Suomen tiedetoimittajain liitto järjestivät viime syksynä 8. kansallisen tiedeviestintäkongressin. Tapahtumassa keskusteltiin totuudenmukaisesta tiedosta ja sen tuottamisesta sekä tiedon epävarmuudesta ja keskeneräisyydestä. Tilaisuudessa kuultiin tutkija ja kirjailija Jussi Valtosen puheenvuoro, jossa Valtonen pohtii tiedon ja tietämisen rajoja sekä inhimillisten havaintojen ja näkökulmien rajallisuutta. Kuuntele podcast Tiederadio-kanavalla SoundCloudissa tai lue puheenvuoro alta.

Havaintoja ja illuusioita

Verkkokalvo sijaitsee silmän takaosassa. Se on ohut hermokudosten kerros, joista takimmaisin on täynnä aistinsoluja, joita kutsutaan fotoreseptoreiksi. Nämä solut sisältävät valoherkkiä molekyylejä, joita kutsutaan fotopigmenteiksi. Kun fotopigmentit altistuvat valolle, ne aloittavat kemiallisen ja sähköisen dominoefektin, joka muuntaa valon hermostolliseksi signaaliksi.

Kaikki, mitä näemme, on verkkokalvoillemme heijastuvaa valoa, jonka näköjärjestelmä muuntaa hermosolujen välisiksi viesteiksi. Näköhermon solut kuljettavat tiedon verkkokalvolle langenneesta valointensiteettikuviosta kohti aivoja, ensin optiseen kiasmaan, sieltä talamuksen ulompaan polvitumakkeeseen ja sieltä primaarille näköaivokuorelle.

Hätäisesti saattaisi ajatella, että näiden monimutkaisten aistinsolujen ja tarkasti virittyneiden hermoverkkojen ansiosta näemme maailman. Mutta tämä ei ole totta. Emme näe maailmaa, vaan näköjärjestelmämme tekemän, aktiivisesti prosessoidun tulkinnan siitä.  

Olette ehkä nähneet, mitä lyijykynälle tapahtuu, kun sen upottaa puoliksi vesilasiin. Jos vesilasia katsoo sivulta, kynä näyttää siltä kuin se katkeaisi rikkoessaan vedenpinnan, vaikka niin ei tietenkään ole. Näköjärjestelmämme vain on rakennettu sen oletuksen varaan, että aine, jossa valo kulkee, ei yleensä äkillisesti vaihdu kesken yhtenäistä kappaletta.

Havaintopsykologit ovat tehneet tämänkaltaisten näköilluusioiden keksimisestä suorastaan urheilulajin: niitä tunnetaan lukemattomia.

Jos voisin käyttää tässä esityksessä näönvaraisia apuvälineitä, näyttäisin teille valkokankaalla shakkiruudukon, jossa tököttää pyöreä vihreä lieriö. Osoittaisin teille kahta ruudukon ruutua, ja pyytäisin teitä vertaamaan niiden väriä. Toista te pitäisitte yksimielisesti vaaleana. Olisitte kaikki, poikkeuksetta, sitä mieltä, että toinen ruuduista taas on tummanharmaa – niin tumma, että se näyttää miltei mustalta. Voisimme äänestää siitä. Tulos olisi päivänselvä ja täysin yksimielinen: toinen ruutu on valkoinen ja toinen tummanharmaa.

Todellisuudessa ruutujen sävy on täsmälleen sama. Ne ovat molemmat samanvärisiä. Se voidaan mitata fotometrillä. Kun illuusio esitellään, tätä on mahdoton uskoa. Tuntuu täysin epäuskottavalta ajatella, että oma näköhavaintomme olisi todella niin epäluotettava, niin kaukana puolueettomasta fysikaalisesta todellisuudesta. Niin kuitenkin on. Jopa paatuneet havaintopsykologian opiskelijat vaikuttuvat nähdessään illuusion. Vaikuttavaa on myös se, kuinka illuusio saadaan katoamaan. Se tapahtuu siten, että ruudukkoon lisätään harmaa lisäkuvio, joka ei muuta itse ruutuja, mutta saa ne näyttämään tasavärisemmiltä muuttamalla niiden välistä taustaa, jota näköjärjestelmämme käyttää vertailukohtana.

Demonstraatio tunnetaan shakkilauta-varjoilluusiona. Sen on kehittänyt amerikkalainen havaintopsykologi Edward Adelson MIT:stä. En mene tässä illuusion selitykseen, joka liittyy tapaan, jolla verkkokalvolle osuva valo muunnetaan hermosolujen välisiksi signaaleiksi ja siihen, miten näköjärjestelmämme tulkitsee kaksiulotteisen ärsykkeen kolmiulotteiseksi. Pointtini on yksinkertainen, ja se välittynee ilmankin, että menen gangliosolujen reseptiivisten kenttien yksityiskohtiin – tarkoitukseni on sanoa, että jo pelkkä näköhavainto on täynnä oletuksia siitä, millainen maailma on.

Näköjärjestelmä tekee oletuksia muun muassa siitä, mistä suunnasta valo yleensä tulee, millaisia varjoja esineistä yleensä lankeaa, ja millaisia pintoja luonnossa yleensä esiintyy.

Yleensä tämä järjestely toimii hyvin. Enimmäkseen emme törmäile toisiimme, kuvittele näkevämme pöytiä siellä, missä on tuoleja tai hapuile kahvikuppia sieltä, missä sellaista ei ole. Järjestely on kuitenkin enemmän käytännöllinen kuin objektiivinen: emme pärjäisi fotometreinä. Emme pysty arvioimaan esineiden fysikaalisia ominaisuuksia luotettavasti, koska näemme ne aina oman havaintojärjestelmämme tulkitsemina.

Vaikka meistä saattaa tuntua siltä, että esineiden näkeminen on yksinkertaista, passiivista ja puolueetonta, se on todellisuudessa aktiivista ja monimutkaista tiedonkäsittelyä, joka on altista systemaattisille vinoumille. Me itse emme yleensä ole näistä vinoumista lainkaan tietoisia. Tarvitaan erityiset olosuhteet, kuten havaintoilluusio, jotta tulemme tietoisiksi siitä, kuinka paljon näköhavaintomme sisältää tulkintaa.

Havaintopsykologia tulee siis samaan lopputulokseen kuin vanha buddhalainen viisaus: emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin me itse olemme.

* *

Median toivotaan kertovan maailmasta sellaisena kuin se on – ei sellaisena kuin toimittaja sen näkee. Yksi median tärkeimmistä tehtävistä on valita, mikä on uutisarvoista, ja mikä ei. Arvioidaan, että maailmassa julkaistaan noin 1,8 miljoonaa vertaisarvioitua tieteellistä tutkimusta vuodessa. Se tarkoittaa miltei viittätuhatta tutkimusta joka päivä.

Jos toimittajalta kysyy, mitä kannattaa uutisoida, hän vastaa ehkä kuten viestinnän tutkija Syracusen ja Tel Avivin yliopistoista. Viestinnän professoreiden Pamela Shoemakerin ja Akiba Cohenin mukaan uutisoitavien aiheiden valintaan on kaksi kriteeriä ylitse muiden: poikkeuksellisuus ja yhteiskunnallinen merkitys. Tapahtumaa pidetään usein uutisarvoisena, jos se on epätavallinen, yhteiskunnallisesti merkittävä tai molempia. Lääketieteessä esimerkiksi covid-19-rokotteiden vaikuttavuustutkimuksia on helppo pitää sekä epätavallisina että yhteiskunnallisesti merkittävinä tapahtumina. Niistä uutisoitiinkin laajasti.

Uutisarvon määrittäminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. On nimittäin osin tulkinnanvaraista, mikä on poikkeuksellista ja yhteiskunnallisesti merkittävää.

Haluaisinkin nyt kysyä teiltä teidän mielipidettänne yhdestä mahdollisesta uutisaiheesta. Kuvitelkaa, että työskentelette suurilevikkisessä sanomalehdessä. Kuinka uutisarvoinen seuraava tutkimus teidän mielestänne olisi?

Käytetään asteikkoa 1–5. Sovitaan, että yksi tarkoittaa ei lainkaan tärkeää ja 5 erittäin tärkeää.

Uutisaihe tulee tässä.

Tuore vertaisarvioitu tutkimus osoittaa, että uhanalaisista eläinlajeista selvästi luultua useampi on vaarassa kuolla sukupuuttoon kuin tähän saakka on uskottu.

Asteikolla 1–5: Kuinka tärkeä tämä tutkimus sinun mielestäsi olisi uutisoitavaksi suurilevikkisessä sanomalehdessä? Siis: Tuore tieteellinen tutkimus osoittaa, että vielä huomattavasti suurempi määrä uhanalaisia lajeja on vaarassa kuolla sukupuuttoon kuin tähän saakka on ajateltu.

Kysymys esitettiin Kalifornian yliopiston San Diegon kampuksen tutkimuksessa. Siinä tutkijat pyysivät viittäsataa ihmistä tekemään kuviteltuja journalistisia päätöksiä. Ihmisiä pyydettiin kuvittelemaan, että he työskentelevät isolevikkisessä sanomalehdessä. Sen jälkeen heille kerrottiin useista tapahtumista ja tieteellisistä tutkimuksista, ja heitä pyydettiin arvioimaan, kuinka uutisarvoisia ne heidän mielestään olisivat.

Aivan kuten minä äsken pyysin teitä.

Tasapuolista, värittymätöntä raportointia pidetään yhtenä journalismin tärkeimmistä tehtävistä. Aiheen uutisarvon ei pitäisi riippua arvioijan omista poliittisista näkemyksistä. Halutaan, että uutismedia palvelee eri tavoin ajattelevia kansalaisia ja tarjoaa tasapuolista tietoa maailman tapahtumista kaikille. Esimerkiksi BBC:n entinen uutispäällikkö Helen Boaden on sanonut, että puolueettomuus on osa BBC:n geneettistä kokoonpanoa.

Kalifornian yliopiston tutkimuksen idea oli mittailla sitä, vaikuttavatko ihmisten omat poliittiset näkemykset siihen, mikä kenestäkin näyttää uutisarvoiselta.

Tarjotut aiheet olivat kaikki herkästi politisoituvia. Jokainen niistä tarjosi mahdollisia ammuksia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkimuksen koukku oli siinä, että jokaista aihetta kohti mahdollisia juttuaiheita oli aina kaksi. Jokaisesta aiheesta oli tarjolla kaksi eri uutista, jotka tarjosivat samaan poliittiseen aiheeseen kaksi vastakkaista näkökulmaa.

Kun yksi uutisaiheista oli kuvitteellinen tutkimus, joka kertoi, että sukupuuttoon kuolee enemmän lajeja kuin on luultu, sen vertailuparina käytettiin toista kuviteltua tutkimusta, joka puolestaan osoitti, että uhanalaisiksi luulluista eläinlajeista yllättävän moni olikin selvästi runsaslukuisempi kuin on luultu. Siis täsmälleen vastakkainen tutkimustulos kuin siinä, jonka uutisarvoa pyysin teitä äsken arvioimaan. Kun yksi tuntuisi osoittavan, että ympäristöä tulisi suojella tarmokkaammin kuin ennen, toinen saa tilanteen kuulostamaan siltä, että hätä ei ehkä olekaan niin suuri.

Uutisaiheita oli yhteensä kaksitoista. Ne vaihtelivat ympäristönsuojelusta toimeentulotukeen, homoavioliittoihin, poliisin puolueettomuuteen, vähemmistöryhmien kohteluun ja puolustusmenoihin.

Mitä arvelette, mitä aiheita ihmiset pitivät uutisarvoisina?

Entä mitä arvelette, kuinka puolueeton oma arvionne oli?

Ja niin – miten puolueeton arvio muodostetaan? Meillähän ei kellään ole kuin oma näkökulmamme.

Tutkimustulosten mukaan ihmiset keskimäärin pitivät niitä aiheita uutisarvoisimpina, jotka tarjosivat ammuksia omille näkemyksille. Jos oli sitä mieltä, että ympäristöä olisi tarpeen suojella päättäväisemmin, oli taipuvaisempi pitämään uutisarvoisempana sitä tutkimusta, joka kertoi sukupuuton uhkaavan useita eläinlajeja. Jos taas ei kannattanut ympäristönsuojelun lisäämistä, oli taipuvaisempi pitämään toista tutkimusta uutisarvoisempana – sitä, jossa eläinlajeilla ei ollutkaan hätää.

Tutkijat pitivät tuloksia odotettuina. Psykologinen tutkimuskirjallisuus on jo aiemmin osoittanut, että meillä kaikilla on hyvin tunnettu, yleinen taipumus valikoida tietoa, joka sopii omaan maailmankuvaamme. Hakeudumme sellaisen tiedon äärelle, joka sopii käsityksiimme, ja pidämme sitä uskottavampana kuin vastakkaisia väitteitä. Meidän on tutkitusti vaikeampi nähdä loogisia ongelmia päättelyketjuissa, jos pidämme johtopäätöksistä. Vastaavasti meidän on helpompi nähdä aukkoja toisten päättelyketjuissa silloin, kun emme pidä johtopäätöksistä.

Kaikki tämä on inhimillistä. Mutta tutkijat toteavat, että se aiheuttaa haasteita uutisoinnille. Perinteiset journalistiset käytännöt eivät nimittäin suojele meitä tämänkaltaisilta vinoumilta. Toimittajan klassinen nyrkkisääntö haastatella molempia osapuolia on tärkeä, mutta se ei estä vinoutumista, joka tapahtuu jo paljon aiemmin, jo aiheita valittaessa.

Jos tieteellisiä tutkimuksia julkaistaan 1,8 miljoonaa vuodessa, valinnanvaraa riittää.

Ja uutisoinnin ongelma on itse asiassa vielä paljon tätä kiemuraisempi. Tieteen toistettavuuskriisi on viime vuosina paljastanut, että mitä huomiota herättävämmästä tutkimustuloksesta on kyse, sitä vaikeampi sen tuloksia saattaa olla toistaa. Toisin sanoen mitä uutisarvoisemmalta tutkimus kuulostaa, sitä skeptisemmin siihen pitäisi suhtautua – ehkä. Tätäkään ei nimittäin voi yhdestäkään tutkimuksesta ennalta käsin tietää. Tai ehkä lainkaan – ennen kuin se todella on yritetty toistaa.

Mitä siis tehdä?

Toimittaja voisi ehkä kysyä asiantuntijalta näkemystä myös aihevalintaan. Mutta asiantuntijalta saa todennäköisesti eri vastauksen riippuen siitä, minkä alan asiantuntijalta kysyy. On vaikea löytää asiantuntijaa, joka sanoisi, että tämä minun tutkimusalani on niin merkityksetön, että kannattaa valita toinen aihe. Tai että tämä minun tuore tutkimukseni on niin yhdentekevä, että kukaan ei kostu sen kuulemisesta mitään.

Eri aloilla on tyypillinen oma näkökulmansa maailmaan. Pandemian aikana mediassa näkyi, kuinka esimerkiksi taloustieteilijät ja epidemiologit tarkastelivat pandemiaa ja tartuntojen ehkäisemiseen suunniteltuja rajoitustoimia usein eri tavoin. Se mikä näyttää tärkeältä, riippuu alasta.

Kun erikoislääkäreiden näkemyksiä on verrattu toisiinsa, on huomattu esimerkiksi, että urologit ja syöpälääkärit hoitaisivat eturauhassyöpää eri tavoin. Sekä urologit että syöpälääkärit suosittelevat mieluiten niitä hoitoja, joita heidän oma ammattikuntansa tarjoaa. Tämä kävi ilmi Yhdysvaltain lääkäriyhdistyksen julkaisusarja JAMA:n julkaisemasta tutkimuksesta vuonna 2000. Kanadalainen tutkimus tuli samaan tulokseen kahdeksan vuotta myöhemmin, samoin kolmas amerikkalainen tutkimus vuonna 2014. Molempien erikoisalojen lääkärit uskoivat omia hoitojaan tehokkaammiksi ja uskoivat oman erikoisalansa hoitojen johtavan parempaan elämänlaatuun.

”Potilaat saattavat saada puolueellista tietoa”, tutkijat toteavat tuoreimmassa tutkimuksessa. Tutkijat lisäävät, että informoitu päätöksenteko saattaa olla potilaalle mahdollista vain, jos hänelle tarjotaan molempien ammattikuntien näkökulmat.

Kummankaan alan erikoislääkärit eivät näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin heidän erikoisalansa on.

Olisi kiinnostavaa nähdä se tilanne, jossa yksikin ammattikunta tai lääketieteen erikoisala tulkitsisi tutkimusnäyttöä siten, että ehdottaisi oman toimintansa rajoittamista tai suosittelisi, että resursseja pitäisi siirtää meiltä aivan muualle yhteiskuntaan, koska tämä meidän tarjoamamme näkökulma on niin rajoittunut ja triviaali.

Tämä esitys on näköjärjestelmästä väitelleen neuropsykologin laatima. Taloustieteilijä tai urologi olisi puhunut teille toisin.

* *

Sosiaalisen median aikakaudella tuntuu tulleen tärkeäksi muodostaa käsityksiä maailmasta nopeasti ja ehdottomasti.

Niiden pitää mahtua 280:een merkkiin, niitä täytyy muodostaa joka hetki, ja ne tulee julistaa heti muille, kuin jalkapallo-ottelun katsomossa, merkiksi siitä, keiden puolella on. Kiihdymme helposti, kun näkemyksiämme haastetaan, tulemme yhä varmemmiksi siitä, että näemme maailman, emme ainoastaan sellaisena kuin se on, vaan jopa ainoalla oikealla tavalla. Yhdestä pilkku kahdeksasta miljoonasta tieteellisestä tutkimuksesta löydämme usein myös todisteet sille, että näkemyksemme maailmasta on ainoa oikea.

En tiedä teistä, mutta minusta tämä järjestely ei tunnu toimineen kovin hyvin.

Emme voi ohittaa ihmisaivojen tiedonkäsittelyjärjestelmän rajoituksia, mutta minusta tämä nykyinen järjestely ei tunnu lievittävän tätä ongelmaa, vaan korostavan sitä. Jos jo näköhavaintomme ovat tulkintoja, joita teemme aivoihimme sisäänrakennettujen oletusten, rajoitusten ja vinoumien varassa, pahinta mitä tässä tilanteessa voi tehdä, on unohtaa nämä rajoitukset ja alkaa huutaa kovempaa. Ryhmätaipumustemme vuoksi tämä näyttää johtavan siihen, että leiriydymme yhä pahemmin polarisoituviin kupliin, jotka huutavat nyt kilpaa.

Kirjailija F. Scott Fitzgeraldin kuuluisan sitaatin mukaan älykkyyden kriteereihin kuuluu kyky pitää kahta vastakkaista ajatusta mielessä ja säilyttää silti toimintakykynsä. Kenties yksi tapa soveltaa Fitzgeraldin teesiä olisi muodostaa käsityksiä maailmasta ja silti, samaan aikaan, pitää aktiivisesti mielessä joka hetki, että ne ovat vain minun käsityksiäni.

Jos ottaisimme vakavasti sen mahdollisuuden, että oma näkökulmamme on parhaassakin tapauksessa aina rajoittunut, saattaisimme ehkä muistaa kysyä, miltä maailma näyttää toisen ihmisen silmin. Ja ehkä jopa kuunnella, kun hän vastaa.

Toisilla ihmisillä nimittäin on näkökulmia, joita meiltä puuttuu – eikä ainoastaan eri alojen asiantuntijoilla, vaan kaikilla niillä, joilla on erilaisia kokemuksia, erilainen tausta ja erilaiset näkemykset kuin meillä. Jos ottaisimme vakavasti sen mahdollisuuden, että meillä ei ole oikeaa näkökulmaa, saattaisimme – ehkä – kiinnostua myös näistä muista näkemyksistä.

Näin tulkittuna Fitzgeraldin teesi tarkoittaisi avoimuutta sille mahdollisuudelle, että vaikka toisen näkökulma olisi omalleni vieras tai jopa vastakkainen, myös sillä saattaisi olla arvoa.

Tämä ei vapauttaisi meitä inhimillisen tiedonkäsittelyn yleisistä rajoista, mutta voisi – ehkä – ehkäistä omaa illuusiotamme siitä, että näemme maailman sellaisena kuin se on. Ja jos ottaisimme todella vakavasti sen mahdollisuuden, että meillä ei ole oikeaa näkökulmaa, saattaisimme kiinnostua myös muista elollisista ja tuntevista olennoista, jopa siitä, mitä aiheutamme niille ja ympäristöllemme kaikella sillä, mitä teemme.

Teksti: Jussi Valtonen
Kuva: Linda Saukko-Rauta (Redanredan Oy). Saukko-Rauta livekuvitti Valtosen puheen kansallisessa tiedeviestinäkongressissa.